Kaivannaistutkimuksella on vahva kytkentä kemiaan, sanoo Oulun yliopiston rikastustekniikan professori Saija Luukkanen.
Sisko Loikkanen
Kaivannaisalalla on nyt tilaa ja huomispäivän ammattilaisista suorastaan huutava pula. Valitettavan harva nuori harkitsee itselleen uraa kaivosteollisuudessa.
Yksi syy alan vetovoiman vähenemiselle lienee sen huono julkisuuskuva, jonka taustalla ovat muun muassa Talvivaaran taannoin aiheuttamat ympäristöongelmat.
”Ei ehkä muisteta sitä, kuinka riippuvaisia mineraaleista me olemme”, huomauttaa Oulun yliopiston rikastustekniikan professori Saija Luukkanen.
”Maasta kaivettuja aineita tarvitaan kaikkialla arjessa, pelkästään kännykän valmistamiseen kymmeniä metalleja useilta eri kaivoksilta.”
Juuri siksi tulevia asiantuntijoita koulutetaan myös Oulun yliopiston kaivannaisalan yksikössä, jossa on poikkeuksellisen hyvät edellytykset prosessienkin tutkimukseen. Laboratorion varustukseen kuuluu jatkuvatoiminen pilottimitan rikastamo.
”Prosessiin voidaan syöttää malmia 60 kiloa tunnissa, ja siitä voidaan samalla ottaa näytteitä analysoitaviksi”, Luukkanen kertoo.
Kaivannaisala koetaan usein insinöörien kotikentäksi, mutta se tarjoaa paljon myös kemisteille, sanoo fysikaalisesta kemiasta väitellyt professori.
”Rikastustekniikalla on vahva kytkentä kemiaan, ja prosesseissa tapahtuu monenlaisia kemiallisia ilmiöitä”, hän muistuttaa.
Ajankohtaisista tutkimusaiheista Luukkanen nostaa esiin vesistöille haitalliset ksantaatit, joita käytetään sulfidimalmien jalostamisessa.
”Ksantaatit hajoavat rikastuksessa rikkiyhdisteiksi. Me haluamme reaaliaikaisen ymmärryksen niiden hajoamistavoista.”
Toinen keskeinen teema on prosessivesien kierrätys. Se kiinnostaa varsinkin kuivuudesta kärsiviä kaivosmaita, kuten Australiaa, joissa vesi on arvokas aarre.
”Pyrimme esimerkiksi selvittämään, kuinka veden kierrätykseen voitaisiin yhdistää ajantasainen analytiikka ja sitten hyödyntää analyysien tuottamaa tietoa.”
Kolmas, vasta nupullaan oleva tutkimusaihe on täysin vedetön kuivarikastus.
”Nykyisin rikastuksessa käytetään vielä märkäprosesseja, joissa haasteena on veden käytön optimointi. Meidän tavoitteemme on vertailla märkä- ja kuivaprosessoinnin eroja.”
Oma polku osaajaksi
Saija Luukkanen itse kehittyi kaivannaisekspertiksi omaa, hieman erilaista polkuaan.
Väitöksensä jälkeen hän jäi ensin Joensuun yliopistoon postdoctutkijaksi, mutta siirtyi sitten naapurikaupunki Outokumpuun silloiseen VTT:n, myöhempään GTK:n mineraalitekniikan laboratorioon.
”Teknillisessä korkeakoulussa lopeteltiin juuri niihin aikoihin vuorialan koulutusta, eikä laboratorioon enää tahtonut löytyä nuoria osaajia”, Luukkanen kertoo.
Kemisti päätti opiskella alan perusteet ja tehdä sen vanhempien, kokeneiden konkarien ohjauksessa.
”Se oli eräänlaista työpaikkakouluttautumista, ja sain kyllä heiltä erinomaiset opit kaivosalalle.”
Outokummun koetehtaassa tehtiin testiajoja myös ulkomaisille asiakkaille. Luukkasen tietotaito pantiin merkille.
Hänelle soitti kykyjenmetsästäjä, joka tarjosi töitä eräästä yrityksestä Ranskasta, mutta sitten firmaan iskikin rekrytointikielto.
Laboratorion asiakkaisiin kuului kuitenkin myös maailman suurin sementinvalmistaja, ranskalainen Lafarge, joka tarvitsi pätevää mineraalieksperttiä.
Niin Luukkanen lähti paneutumaan mineraalien karbonointiin konsernin tutkimuskeskukseen lähelle Lyonia. Siellä oli otettava haltuun uusi työkieli.
”Koulussa olin lukenut lyhyen ranskan, mutta alussa piti silti turvautua jonkinlaiseen ranskan ja englannin sekoitukseen.”
Luukkanen viihtyi ranskalaisessa ympäristössä mainiosti ja sai Lafargen projektipäällikön pestinsä jälkeen paikan konsultti- ja suunnitteluyhtiö Pöyrystä. Tarkoitus oli jäädä Lyonin-toimistoon, mutta kun yhtiö sittemmin päätti luopua Ranskan-yksiköstään, edessä oli paluu kotimaahan.
Täällä hänen asemapaikakseen tuli Vantaa ja tittelikseen Business Development Director, joka markkinoi Pöyryn kaivosalan osaamista sekä Euroopassa että Aasiassa.
Myöhemmin koitti Luukkasen toivoma tilaisuus uuteen ulkomaan komennukseen. Kohteena oli Perun pääkaupunki Lima, jossa Pöyryllä myös oli oma toimisto. Perun lisäksi työkenttä kattoi Chilen.
Suomalaisen ranta-asunto sijaitsi kivenheiton päässä huikean kauniista Tyynestä valtamerestä, mutta kaupungilla liikkuessaan tämä törmäsi toiseen todellisuuteen.
”Se oli silmiä avaava kokemus. Ihmiset olivat ystävällisiä, avuliaita ja ihailtavan yritteliäitä, mutta sosiaaliturva oli huono ja kaduilla parveili kerjäläisiä.”
Koska julkinen liikenne ja ruuhkat olivat kaoottiset ja päivät kymmentuntisia, kuuden kilometrin työmatka oli pakko taittaa taksilla. Omaksuttavaksi tuli myös täysin uusi työkalu.
”Espanja piti oppia lennossa, mutta se on onneksi suhteellisen helppo kieli, ja työnantaja järjesti kurssituksen.”
Laboranttina lukioon
Luukkanen oli työskennellyt Atlantin takana reilun vuoden, kun Oulun yliopiston kaivannaisalan yksikkö vuonna 2014 perustettiin. Hän sai vinkin avoimesta professorin paikasta, jossa tehtäviin kuuluisi koulutuksen suunnittelu ja organisointi.
Menestyksekkään hakemuksen ja näyteluennon jälkeen nainen pakkasi laukkunsa ja lensi takaisin Suomeen.
Etelä-Amerikassa solmitut kontaktit ovat osoittautuneet hyödyllisiksi pohjoisessakin.
”Siellä kehkeytyi tärkeitä yhteyksiä ihmisiin ja organisaatioihin. Chilestä on tullut Ouluun harjoittelijoitakin.”
Kainuun Ristijärvellä syntynyt Saija Luukkanen asui jo lapsena usealla paikkakunnalla. Kielistä, fysiikasta ja kemiasta tyttö innostui yläkoulussa.
Kemia viehätti jopa niin, että hän opiskeli heti peruskoulun jälkeen laborantiksi ja vasta myöhemmin ylioppilaaksi.
Laborantin hommia hän teki muun muassa Nesteen Porvoon-jalostamossa ja Joensuun yliopiston kemian laitoksessa.
”Sieltä suuntasin työpäivän jälkeen lyseon iltalukioon. Ei se tuntunut ollenkaan työläältä.”
Kirjoitusten jälkeen hän arpoi tovin kahden vaihtoehdon, kemian ja geologian välillä. Kemia veti pidemmän korren, kun laitos oli jo tullut tutuksi.
”Pragmaattisena luonteena ajattelin myös, että niin laaja-alaisesta tieteestä voi päätyä monenlaisiin tehtäviin. Nythän kemia ja geologia yhdistyvät työssäni mukavasti.”
Työn ulkopuolella professori ”nollaa päänsä” liikkumalla. Erityisen mieluisa harrastus on jo parikymmentä vuotta ollut ratsastaminen. Luukkanen on istunut hevosen selässä monella mantereella Afrikkaa myöten.
Tätä nykyä ratsailla vierähtää pari tuntia viikossa, ja ohjelmaan kuuluu sekä koulu- että esteratsastusta.
Vastikään Luukkanen osallistui omaksikin yllätyksekseen suunnistuksen jättitapahtumaan Jukolan viestiin.
”Jatko-opiskelijat pyysivät minut mukaan. En ollut ikinä suunnistanut, mutta he opettivat alkeet”, hän naurahtaa.
Kokemus runsaan viiden kilometrin juoksuosuudesta oli niin hauska, että Luukkasen liikuntalistalle saattaa ilmaantua uusi laji.
Myös vapaa-ajalla tutkijan käteen tarttuu usein kirja. Hän lukee paljon fiktiota mutta etenkin elämäkertoja ja historiaa. Lempilukemistoksi paljastuu eeppinen fantasiatrilogia.
”J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta. Ja kirjailijan muukin tuotanto.”
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Suomalaiset naiset ja kemia -sarjassa Kemia-lehdessä 6/2021.
(Kuva Juha-Mikko Kinnunen) Saija Luukkanen kaipaa lisää nuoria lahjakkuuksia kaivosalalle. ”Kiinnostavaa tutkittavaa riittää”, professori vakuuttaa.
Tartu Kemia-lehden tilaustarjouksiin:
- Tilaa itsellesi tai lahjaksi läheiselle – 69 euroa. Hintaan kuuluu sähköinen näköislehti, jota on helppo lukea ja jakaa.
- Kannusta koululaista tai opiskelijaa lehtilahjalla – 49 euroa
- Kiitä opettajaa ja lahjoita lehti kouluun – 19 euroa
