Mitäpä olisi uusivuosi ilman keskiyöllä korkeuksissa räjähtävää rakettisadetta? Näyttävä ilotulitus on vuosisatojen mittaan kruunannut monta riemullista tilaisuutta. Kiitos kemistien, taivaalla on jo pitkään saatu ihailla myös huikeaa väriloistoa.
Riikka Forsström
Pum, pum, pum!
Tuntui kuin koko taivas olisi auennut ja leimahtanut liekkeihin, kun Venäjän tsaari Pietari Suuri juhlisti poikansa Aleksein syntymää helmikuussa 1690. Säkenöivää ilotulitusta kesti peräti viisi tuntia.
Villiä riemua ei himmentänyt edes se, että yksi painava raketti jysähti kesken kemujen valtavalla voimalla takaisin maahan ja surmasi erään korkea-arvoisen aatelismiehen.
Pietari Suuri rakasti taivaallisia valo- ja ääninäytöksiä ja teki itsekin kokeita vaarallisilla tulitteilla. Hänen keksintöään on se, että ilotulituksia järjestetään erityisesti uudenvuodenaattona.
Keisarikunnan julma valtias ei ollut ainoa kruunupää, joka oli hullaantunut ilotulituksiin. Euroopan hoveissa lähes kaikki ylelliset juhlat huipentuivat jo satoja vuosia sitten rakettien paukutteluun.
Mahtipontiset spektaakkelit tarjosivat katsojille huvin lisäksi jännitystä. Tulella leikkimisessä oli riskinsä, ja nimestään huolimatta ilotulitus sai toisinaan traagisen lopun.
Ihmisiä on kautta aikojen kiehtonut ilotulituksissa juuri niihin sisältyvä vaara, lumoavan kauneuden alla kytevä tuhon mahdollisuus kuin ruusun sisäänsä kätkemä piikki.
Tai kuten joku on asian muotoillut: Ars ja Mars – taidetta ja sotaa. Tietyssä mielessä ilotulitukset ovat näitä kumpaakin.
Ruudinkeksijä vai ei?
Tiedetään, että muinaiset intialaiset tunsivat pyrotekniikan eli räjähdysaineiden valmistuksen salaisuudet. Yleinen käsitys kuitenkin on, että ilotulitteet keksittiin Kiinassa, jossa nykyisinkin tehdään huomattava osa maailman tulitteista.
Legendan mukaan kiinalainen kokki sekoitteli joskus 600-luvulla rikkiä, puuhiiltä ja salpietaria eli kaliumnitraattia. Kun kokki sytytti keitokseen tulen, se roihahti. Neronleimaus oli sijoittaa seos molemmista päistä suljetun bambukepin sisään, jolloin se räjähti pamahtaen. Ruuti oli keksitty!
Kovaa ääntä pitävien paukkupanosten huomattiin pian sopivan paitsi pahojen henkien karkottamiseen myös esimerkiksi häiden ja muiden merkkitapausten juhlistamiseen.
Aasiasta ilotulitukset rantautuivat Eurooppaan ilmeisesti keskiajan ristiretkeläisten tai kotimaahan palaavien lähetyssaarnaajien matkatuliaisina.
Vaikka tarkka rantautumisajankohta jäänee arvailujen varaan, tulitteet olivat viimeistään 1300-luvulla käytössä ainakin Italiassa, josta ne vähitellen kulkeutuivat myös muualle Eurooppaan.
Saksalainen Feuerwerkbuch vuodelta 1420 tosin esittää historian kulusta toisenlaisen näkemyksen. Sen mukaan kunnia ilotulitteista kuuluu 1300-luvun fransiskaanimunkille ja alkemistille Berthold Schwarzille, joka kehitteli laboratoriossaan ikuisen elämän eliksiiriä, mutta tulikin vahingossa keksineeksi ruudin.
Tarinasta kiertää myös versio, jonka mukaan ”Musta Berthold” sai kauhistuttavana aseena pidetyn aineen reseptin itse paholaiselta. Totta on, että räjähteet voivat taitamattoman käsittelyssä saada aikaan pahaa jälkeä.
Kovan kohtalon koki esimerkiksi kiinalainen keksijä Wan-hu, josta kertoo 1500-luvulta peräisin oleva legenda. Miekkonen rakensi laitteen, joka koostui istuimesta, leijoista ja kymmenistä raketeista.
Kun innovaattori sitten sytytti raketit, hän ja koko vekotin katosivat korviahuumaavassa pamauksessa kuin savuna ilmaan.
Millaisen hämmästyttävän ilotulitusesityksen suunnitteli taiteilijanero Leonardo da Vinci? Mitä ilotulituksista ajatteli suuri runoilija Johann Wolfgang von Goethe? Mihin tulitusnäytökseen sävelsi taustamusiikin itse Georg Friedrich Händel? Entä millä keinoin kemistit saivat aikaan taivaallisten spektaakkelien huikean värimaailman?
(Kuva Adobe Stock) Ilotulitus valaisee suomalaisenkin talvimaiseman.
