Viime sodissa menetetyssä Karjalassa toimi noin 450 teollisuuslaitosta. Hävityn sodan jälkeen ne jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle.
Aarre arkistoista -juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Kemia-lehdessä 7/2018.
Hilkka Vähänen
Viipuri oli ennen talvisotaa (30.11.1939–13.3.1940) Suomen toiseksi suurin kaupunki ja merkittävä teollisuuskeskus. Viipurin seudulla toimi myös iso maan kemianteollisuudesta.
Alan avainhenkilöt alkoivat kerääntyä Vuoksen varrelle jo 1870-luvulla.
Puun kemialliseen jalostukseen perustuvan modernin kemianteollisuuden nousu tapahtui Suomessa muutamassa vuosikymmenessä.
”Kehityksen keskuksiksi muotoutuivat tuolloin juuri Viipuri ja Saimaan eteläranta”, kertoo Teknillisten tieteiden akatemian pääsihteeri, teknologian historian dosentti Panu Nykänen.
Teollisuutta veti Viipuriin kaupungin sijainti lähellä Pietaria. Eurooppalaisella metropolilla oli iso merkitys koko Karjalan kehitykselle 1800-luvulla.
Saimaan talousalue eli pitkälti maataloustuotteiden ja muiden hyödykkeiden toimittamisella nopeasti kasvaneeseen suurkaupunkiin. Pietari nieli kaiken, mitä Suomen suuriruhtinaskunnasta sinne vietiin.
Viipurissa toimi muun muassa Hackmanin kauppahuoneen saippuatehdas, joka tähtäsi ensiluokkaiset tuotteensa nimenomaan Pietarin laatutietoiselle ja ostokykyiselle asiakaskunnalle.
Viipurin Havin kaupunginosan mukaan sai nimensä Havin Oy, jonka kynttilätuotanto meni sekin ennen kaikkea pietarilaisten tarpeisiin. Suurkaupungilla oli muutenkin voimakas imu.
”Viipurin läänin rengitkin olisivat kaikki lähteneet Pietariin, ellei sitä olisi varta vasten laissa kielletty.”
Ensimmäisenä Enso
Yksi luovutetun Karjalan merkittävimmistä teollisuuspaikkakunnista oli juuri ja juuri itärajan toiselle puolelle jäänyt Enso, Jääsken kuntaan kuulunut tehdasyhteisö.
Yhdyskunnan nimi on peräisin puuhiomosta, jonka paroni August Standertskjöld perusti 1880-luvulla Vuoksen rantamille.
Koska laitos oli alueen ensimmäinen, hän nimitti sen Ensoksi. Nimi siirtyi sittemmin tarkoittamaan koko teollista taajamaa.
Mekaanisesta ja kemiallisesta puunjalostusteollisuudesta kasvoi nopeasti Ylä-Vuoksen seudun tärkein työllistäjä. Vuonna 1907 Enson puuhiomon yhteyteen rakennettiin paperitehdas ja 1920-luvulla kartonkitehdas.
Standertskjöld myi myöhemmin osakkeensa norjalaisen Hans Gutzeitin perustamalle W. Gutzeit Aktiebolagetille. Metsäyhtiön nimeksi tuli vuonna 1927 Enso-Gutzeit Oy.
”Kutsetti”, kuten tehtaan työntekijät yhtiötä 1920–1930-luvuilla nimittivät, siirsi myös pääkonttorinsa Ensoon.
Vuonna 1930 Ensossa aloitti toimintansa sulfiittiselluloosatehdas ja myöhemmin samalla vuosikymmenellä myös valkaisulaitos, klooritehdas ja laatikkotehdas.
Lisäksi paikkakunnalle rakennettiin Suomen ensimmäinen tekokuitutehdas tarjoamaan töitä paperi- ja sellumiesten vaimoille.
Vuonna 1938 käynnistyneessä Kuitu Oy:n tehtaassa oli tekosilkkikone, viskoosilaitos, kehräämö ja tekstiiliosasto. Työpaikkoja tehtaassa oli peräti 500.
Kuitu Oy:n tuotteet tutustuttivat suomalaiset tekokuitujen maailmaan.
Uusille tuotteille ja materiaaleille etsittiin nimiä Suomen Kuvalehden järjestämässä kilpailussa, jonka tuloksena suomen kieleen ilmestyivät muun muassa sanat silla, säteri ja kelmu.
Yksi Enson erikoisuuksista oli perunapolttimo eli väkiviinatehdas, jossa Oy Alkoholiliike Ab valmisti perunoista spriitä 500 tonnia vuodessa.
Energiaa kasvavan teollisuuden tarpeisiin jauhoivat vesivoimalaitokset. Vuonna 1929 aloittanut Imatran voimala oli valmistuessaan yksi maailman
suurimmista ja tehokkaimmista.
Vuoksen vuolas virtaus muuttui vesivoimaksi myös Jääsken Rouhialan kylässä.
Vuonna 1937 rakennettu Rouhialan voimala oli sekin maailmanluokan laitos, jonka generaattorit ja turbiinit kehittivät yli 600 miljoonaa kilowattituntia energiaa vuodessa.
”Kun Rouhialan sähköntuotantolaitos menetettiin sodassa, korvaavat voimalat rakennettiin Pohjois-Suomen jokiin”, Nykänen kertoo.
”Noin kolmannes Suomen perusenergian tuotannosta katosi aluemenetysten myötä. Se oli karmea katastrofi, mutta asiasta ei tietenkään puhuttu julkisesti.”
Talvi- ja jatkosodan päätteeksi suurin osa muustakin Karjalan teollisuudesta jäi rajanvedossa itänaapurin puolelle, eikä luultavasti sattumalta.
Tarina kertoo Neuvostoliiton ulkoministerin Vjatšeslav Molotovin painaneen peukalonsa Enson tehtaiden kohdalle, kun tarkkaa rajalinjaa piirrettiin karttaan Moskovan rauhanneuvotteluissa.
Näin rajaan syntyi sopivasti mutka, joka teki Ensosta venäläisen Svetogorskin taajaman.
Patruunoiden pääomat
Suomessa pääoma oli tiukassa ja teollisuuden luominen siksi pitkälti muutaman varakkaan suvun kontolla.
”Viipurin seudulla tällaisia sukuja olivat etenkin Hackmanit ja Wolffit, joilla olikin näppinsä joka paikassa”, Panu Nykänen naurahtaa.
Molemmat suvut sijoittivat Karjalassa metsäteollisuuteen.
Wolffin veljekset pyörittivät Tornator Oy:ta, jonka ensimmäiset tehtaat valmistivat puumassaa, paperia ja lankarullia. Myöhemmin Tornator rakensi Tainionkoskelle myös sulfiittiselluloosatehtaan.
Saha- ja puutavarateollisuuteen erikoistuneilla Hackmaneilla oli sahoja eri puolilla Itä-Suomea, muun muassa Äyräpäässä. Vuonna 1910 he keskittivät sahatavaratuotantonsa Joutsenoon Honkalahden sahalle.
Hackmanit perustivat myös aterintehtaan Viipurin naapuripitäjään Vahvialaan jo vuonna 1876. Tehdas alkoi valmistaa aterimensa ruostumattomasta teräksestä vuonna 1924.
Pohjois-Karjalasta Hackmanien omistamalta maalta löytyi lupaava kuparimalmio. Yhdessä Suomen valtion kanssa he perustivat sen pohjalle Outokumpu Kopparverk -nimisen yrityksen vuonna 1914.
Kuparin kysyntä oli valtavassa kasvussa, sillä sitä tarvitsi nouseva sähköteollisuus.
”Pian kuparia tehtiin sähkökemiallisella prosessilla, jolloin kuparin ja sähköteollisuuden suhteesta tuli itseään ruokkiva kehä”, Nykänen kuvailee.
Outokumpu siirtyi sittemmin kokonaan valtion omistukseen. Imatralla toiminut kuparisulatto evakuoitiin jatkosodan (1941–1944) viimeisenä kesänä Harjavaltaan, sillä yhtiöllä oli jo ennestään metallitehdas naapurikaupungissa Porissa.
”Kuparisulatto oli Suomelle niin tärkeä, että se kuljetettiin itärajalta pois muutamassa viikossa. Ei haluttu ottaa riskiä, että se jäisi Venäjälle”, Nykänen kertoo.
Metalliteollisuuden tarpeita palvelemaan oli rakennettu 1930-luvulla Jääsken Teppanalan kylään rautatehdas, jossa oli aikoinaan maailman suurin sähkömasuuni käsittelemässä harkkorautaa.
Tehdas jäi rauhanteossa Suomen puolelle ja toimii edelleen nimellä Ovako Imatra Oy Ab.
Kaiken takana kemistit
Karjalan teollisuuden kehitystä edistivät mahtisukujen palkkaamat kemistit. Heistä merkittävin oli Gustaf Komppa, joka oli valmistunut kemian diplomi-insinööriksi Helsingin Polyteknillisestä opistosta vuonna 1890.
Komppa värvättiin Karjalaan kehittämään metallien sähkökemiallisia ominaisuuksia Suomalainen Elektrokemiallinen Oy:n tehtaissa.
”Kompalla oli Hackmanin ja Wolffin rahat taskussa ja vapaat kädet tehdä, mitä halusi”, Nykänen kuvailee.
Komppa alaisineen rakensi monenlaisia uusia tuotantomenetelmiä ja -prosesseja.
”Karjalaan syntyi tuolloin todellinen kemian keksintöjen ihmehautomo. Monia uusia tekniikoita hiottiin huippuunsa alueen tehtaissa, mutta merkittävä osa niistä on valitettavasti unohdettu.”
Komppa muun muassa kehitti kemiallisesti tuotettavan kamferin ja pystyi ensimmäisenä maailmassa todistamaan totaalisynteesin teorian toimivuuden.
Nykänen ihmetteleekin, että siinä missä viipurilaisen A. I. Virtasen tietää jokainen suomalainen, Komppa on jäänyt suurelle yleisölle melko tuntemattomaksi nimeksi.
”Se on aika kumma juttu.”
Gustaf Komppa kehitti myös valmistusmenetelmän, jonka avulla turpeesta voitiin kehittää synteettistä bensiiniä.
Keksintö painui unholaan vuosikymmeniksi. Panu Nykänen löysi sen osana kemian historian opintojaan ja nosti innovaation esiin väitöskirjassaan.
Näin Karjalan yritysten tarina jatkui
Enso-Gutzeit siirsi sotien jälkeen pääkonttorinsa Helsinkiin ja jatkoi kasvuaan. Tätä nykyä yhtiö tunnetaan Stora Ensona, yhtenä maailman suurimmista metsäteollisuusyrityksistä. Stora Enso syntyi vuonna 1998, kun Enso Oyj ja ruotsalainen Stora AB yhdistyivät.
Tornator sulautettiin Enso-Gutzeitiin vuonna 1941. Nimi heräsi henkiin vuonna 2002, jolloin Stora Enso siirsi suomalaiset metsäomistuksensa uudelle Tornator Oy:lle. Nykyinen Tornator Oyj omistaa metsiä myös Virossa ja Romaniassa.
Hackman & Co:n Honkalahden sahan osti Enso-Gutzeit vuonna 1991. Joutsenossa toimiva sahalaitos kuuluu nykyään Stora Enson Wood Products -liiketoimintaan.
Hackmanin aterintuotanto on lukuisten fuusioiden ja kauppojen myötä siirtynyt yritystoimintana ulkomaille. Tuotemerkkinä Hackmanin aterimet kuuluvat Fiskars Groupille.
Outokumpu siirtyi Hackmanilta kokonaan valtion omistukseen jo vuonna 1924. Outokumpu Oyj:sta on kasvanut monikansallinen, ruostumattomaan teräkseen erikoistunut metallijätti, jolla on tehtaita ympäri maailmaa.
Kuitu Oy:n tekokuitutuotannon manttelinperijäksi perustettiin vuonna 1941 Säteri Oy, jonka tuotantolaitokset sijaitsivat Valkeakoskella. Yritys vaihtoi nimeään vielä muutaman kerran ennen kuin hakeutui konkurssiin vuonna 2013.
Havin Oy evakuoi talvisodan aikana laitoksensa Viipurista Riihimäelle tytäryhtiönsä tiloihin. Havin kynttilöitä valmistetaan edelleen Riihimäellä Suomen suurimmassa kynttilätehtaassa, jonka nykyään omistaa perheyritys Suomen Kerta Oy.
Tervaa ja tököttiä
Jo ennen Suomen varsinaista teollistumista meillä poltettiin vuosisatoja tervaa. Tervanpoltto tapahtui alkuun talonpoikaisvoimin. Sittemmin tervantuotanto teollistui ja sai uusia muotoja.
”Heti kun saatiin vähän pääomaa, Etelä-Suomessa siirryttiin puun miiluhiillosta moderneihin tervatehtaisiin”, Panu Nykänen kertoo.
Toinen puusta saatava arvoaine on ollut tärpätti.
”Nykyään pineenitärpätti tehdään Oulussa, mutta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tärpätti saatiin ennen muuta Karjalan puuteollisuuden sivutuotteena.”
Polttoaineille, etenkin lamppuöljyille, oli valtava maailmanlaajuinen kysyntä aikana ennen sähkövalojen yleistymistä. Myös iso osa Teknillisen korkeakoulun 1900-luvun alun tutkimuksesta keskittyi poltto- ja voiteluaineisiin.
”1900-luvun alkuun asti tilanne oli se, että lähes kaikki käyttö-öljyt ja voiteluaineet syntyivät puupohjaisesti”, Nykänen muistuttaa.
”Puupihkasta tehtiin lamppuöljyä ja tervasta jalostettiin tököttiä, jolla sananmukaisesti voideltiin teollisuuden rattaat.”
Myös öljy- ja voiteluaineteollisuus kukoistivat Karjalassa. Voiteluaineet tehtiin pääasiassa koivun kaarnasta.
”Suomen sana tökötti on johdettu venäjän koivutervaa tarkoittavasta sanasta djogot. 1800-luvulla tökötin lähteenä olivat juuri ne kuuluisat Karjalan tuuheat koivikot”, Nykänen kertoo.
”Koivikot ja terva olivat omalta osaltaan houkuttelemassa kemiallisen puunjalostustoiminnan Karjalaan 1800-luvulla.”
”Kemianteollisuus on numero yksi”
Kemianteollisuus on Suomessa aina ollut ”numero yksi”. Näin sanoo teknologian historian dosentti Panu Nykänen.
”Esimerkiksi nykyinen muoviteollisuus Suomessa on 200 vuotta vanhan perinteen jatkumoa. Se ei syntynyt yhtäkkiä tai yllättäen, vaan sen taustalta löytyy monta sukupolvea kattava tutkimus, taito ja osaaminen.”
Teknillisen kemian opetus alkoi Suomessa vuonna 1849. Aluksi linjoja oli kaksi: kemianteollisuus ja metalliteollisuus.
Kemia nostettiin koulutuksen ja tutkimuksen prioriteetiksi etenkin puuteollisuuden tarpeita ajatellen. Teollisuudenalaan kuuluivat puutavaran lisäksi selluloosa ja suuri joukko muita puujohdannaisia.
Myös taitavat kemistit ja insinöörit muodostivat Pietarissa hyvin kaupaksi käyneen suomalaisen ”vientituotteen”.
”Venäjä käytti Suomea teknologiahubina, josta se houkutteli osaavat ihmiset Pietaria kehittämään.”
Toisaalta Venäjä suurvaltana houkutteli monia yrityksiä. 1800-luvulla yhdeksi tärkeimmistä nousi ruotsalaisten Nobelin veljesten Alfredin, Robertin ja Ludvigin öljyntuotanto-osakeyhtiö Branobel.
Yritys hyödynsi ja jalosti Bakun valtavia raakaöljylähteitä.
Branobel palkkasi insinöörinsä lähes yksinomaan Suomesta. Yhtiön leivissä oli noin 70 suomalaista kemistiä ja kauppamiestä, jotka tunnettiin meillä nimellä ”Baku-nobeliitit”.
Suomalaisen öljynjalostus-, muovinjalostus- ja puunjalostuskemian osaaminen oli Nykäsen mukaan erittäin korkealla tasolla jo ennen maan itsenäistymistä vuonna 1917.
”Usein kuullut väitteet, joiden mukaan Suomessa ei ollut teollisuutta ennen toista maailmansotaa tai että maa oli teknologisesti jälkeenjäänyt, eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa”, Nykänen sanoo.
”Esimerkiksi Imatran Kaukopään tehdas oli 1930-luvulla maailman hienoin ja uudenaikaisin sellutehdas.”
Suomalaiset ovat hänen mukaansa turhan hyviä itsensä vähättelemisessä.
”Vaikka meillä oli ja on väestömäärään suhteutettuna maailman parhaat kemistit ja matemaatikot, tätä ei vieläkään osata tuoda kunnolla esille.”
Tehdas antoi, sota otti
Viipurista vuonna 1920 Ensoon muuttanut Mustosen perhe oli yksi monista, jotka saivat elannon Karjalankannaksen teollisuuskeskittymästä.
Leena Joutsen
”Jussiksi kutsuttu ukkini oli kätevä käsistään. Hän sai paikan Enso-Gutzeitin korjaamolta ja pääsi siellä toteuttamaan myös keksijän taipumuksiaan”, kertoo Johan Erik Mustosen (1890–1972) pojantytär Riitta Mustonen.
”Liukkaus aiheutti talvisaikaan tapaturmia, ja ongelmaan piti löytää ratkaisu. Ukki lähti verstaalle ja palasi mukanaan itse sorvatut rautaiset liukuesteet, jotka kiinnitettiin nahkaremmeillä työmiesten jalkineisiin. Siihen loppui liukastelu puupinoilla.”
Karjalan teollisuusyritykset tarjosivat naisille työpaikkoja ja tasa-arvoista työelämää muuta Suomea aikaisemmin. Myös Jussi ja Olga Mustosen
(1896–1990) tyttäret saivat 1930-luvulla paikan Enso-Gutzeitin pääkonttorista.
Riitta Mustosen mukaan hänen tätinsä Eila (s. 1917) ja Tellervo (1916–
2016) puhuivat aina lämmöllä työnantajastaan.
”Se oli hyvässä mielessä patruunameininkiä, kun yhtiö huolehti asumisesta, terveydenhuollosta ja jopa urheilukisoista. Tehtaalla oli myös oma soittokunta, jonka johtajana ukkini toimi.”
Teollisuuskeskuksen tärkeydestä kertoo, että Suomen ensimmäinen kestopäällystetty tie kulki 1930-luvulla Ensosta Imatralle.
Tellervo tapasi tulevan puolisonsa Ensio Nuppolan tehtaan pääkonttorissa, jossa molemmat työskentelivät. Nuppola oli aikansa parhaita 100 metrin juoksijoita ja yksi Enson Kisailijoiden urheilutähdistä.
Seura nousi 1930-luvulla suomalaisen urheilun suurseuraksi, jota Enso-Gutzeit tuki järjestämällä työpaikkoja urheilijoille.
Yhtiö mullisti myös Mustosten nuorimman tyttären Kaarinan (1920–2018) elämän, kun tehtaalle kesätöihin tullut kemianteekkari Mikko Tanner, ministeri Väinö Tannerin poika, kohtasi uimalaitoksella nuoren uimaopettajattaren.
Onnellinen liitto kesti Tannerin kuolemaan vuonna 2011.
Kukoistuksen aika katkesi, kun talvisota syttyi 30. marraskuuta 1939. Myös Mustosen perheessä työt loppuivat ja evakkotaival alkoi.
Katse eteenpäin
Enson tehdas kärsi vaurioita talvisodan pommituksissa. Moskovan rauha 13. maaliskuuta 1940 antoi tilaisuuden pelastaa, mitä pelastettavissa oli.
Riitta Mustosen isä Hannes Mustonen (1924–2004) oli Jussi-isänsä kanssa keväällä 1940 purkamassa tehtaan koneita, jotka kuljetettiin Suomen puolelle turvaan.
”Sittemmin koneet jouduttiin palauttamaan Neuvostoliitolle.”
Sodan ja jälleenrakennuksen vuodet hajottivat Jussi ja Olga Mustosen jälkikasvun moneen suuntaan.
”Yritteliäisyys ja eteenpäin menemisen halu sanelivat valintoja. Ensio ja Tellervo lähtivät työn perässä Amerikkaan asti, jossa sukuamme asuu edelleen.”
Tyttäristä Eila jäi varhain leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Terävämuistinen 100-vuotias asuu yhä omillaan Kouvolassa.
”Isäni oli lapsista ainoa, joka jäi juurilleen. Hän oli loistava trumpetisti, jota Ossi Runne houkutteli orkesteriinsa. Perheen takia hän valitsi mieluummin hitsaajan työn Vuoksenniskalla”, Riitta Mustonen kertoo.
”Ukki pääsi sodan jälkeen töihin lentokonetehtaaseen Tampereelle. Myöhemmin hän muutti mummon kanssa Imatralle, sillä mummoni halusi olla lähellä sinä päivänä, kun Ensoon saisi palata takaisin.”
Kemian diplomi-insinööriksi valmistunut Mikko Tanner palveli sodassa kaasunsuojelujoukoissa ja palasi rauhan tultua Enso-Gutzeitin palvelukseen Imatran Tainionkoskelle.
Tannerin ura jatkui Typpi Oy:ssä Oulussa ja vuodesta 1955 lähtien Neste Oy:ssä, jossa hän työskenteli toimitusjohtaja Uolevi Raaden oikeana kätenä ja johti Naantalin ja Porvoon öljynjalostamoiden rakentamishankkeita.
Imatralla asuva Riitta Mustonen toimii venäjän kielen kääntäjänä ja matkailuyrittäjänä, jolle opasmatkat suvun vanhalle kotiseudulle ovat osa arjen työtä.
”Siellä se on. Niin lähellä ja silti niin kaukana.”
Tilaa Kemiamedian uutiskirje!
Tilaajana saat sähköpostiisi kerran viikossa kiinnostavimmat uutiset ja tiedot alan tapahtumista ja työpaikoista. Osallistut samalla arvontaan!
