Sysmäläisestä pellosta paljastunut rahalöytö tuo uutta tietoa muinaisten suomalaisten elämästä ja yhteyksistä maailmalle. Esineiden tutkimukseen tarvitaan monen alan asiantuntemusta.
Aarre arkistoista -juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Kemia-lehdessä 8/2018.
Arja-Leena Paavola
Maisema Sysmän Ihananiemessä on tyypillistä itähämäläistä, hieman kumpuilevaa maastoa.
Päijänteestä aukeavan Majutveden lahden ympäristö kasvaa paikoitellen sekametsää. Alavammat alueet ovat viljelykäytössä.
Maamerkkinä lähellä rantaa kohoaa Pyhän Olavin kirkko, joka on peräisin 1500-luvun alusta. Kivinen pyhäkkö korvasi puusta tehdyt edeltäjänsä, joista ensimmäinen rakennettiin paikalle luultavasti 1300-luvulla.
Vuosi sitten harrastaja-arkeologin metallinilmaisin paljasti kirkon viereisestä pellosta aarteen.
Maahan kaivetusta kuopasta löytyi 31 vanhaa hopearahaa, solki, kolme riipusta, kolme vaatteiden koristeluun käytettyä spiraalia ja neljä sormusta.
”Arkeologisten tutkimusten perusteella olemme arvioineet, että esineet ovat päätyneet maahan myöhäisrautakaudella, todennäköisesti 1050-luvulla”, kertoo amanuenssi Ville Rohiola Museovirastosta.
Ihananiemen aarteen riipuksista yksi on ristin muotoinen.
”Voi olla, että sysmäläiset ovat tuolloin eläneet murroskautta, jolloin vallalla olivat vielä esikristilliset käsitykset, mutta kristinuskon ensimmäiset merkit olivat jo tulossa.”
Tutkijoille löydön merkittävyys avautui heti.
Aarteeseen kuului arvokkaita, harvinaislaatuisia arabialaisia ja bysanttilaisia rahoja sekä niiden todennäköisesti Suomessa valmistettuja jäljitelmiä.
Yksi hopearahoista on jopa ainoa laatuaan. Se on kotimainen jäljitelmä, jonka esikuvana on ollut vuosina 1041–1042 hallinneen Bysantin keisarin Mikael V:n harvinainen kultaraha.
Rahan etupuolelle on kuvattu valtaistuimella istuva Kristus ja toiselle puolelle arkkienkeli Mikael keisari vierellään.
Tuorein sysmäläislöytö vahvistaa jo aiemmin muodostunutta käsitystä, jonka mukaan muinaisesta Suomesta on ollut paljon kansainvälisiä yhteyksiä muualle Lähi-itään asti.
Ohranviljelijöiden kylä
Majutveden rantamilla on tuhat vuotta sitten näyttänyt melko samanlaiselta kuin nykyäänkin. Ainoastaan vesiraja on ollut silloin korkeammalla.
Lahden ympärillä tiedetään olleen asutusta viimeistään viikinkiajoilta lähtien.
Alueen valinta asuinpaikaksi on helppo ymmärtää, sillä sen sijainti on erinomaisten kulkureittien, riistamaiden ja hedelmällisen maan ansiosta hyvin edullinen.
Asutuksen keskuksena on ollut juuri nykyinen kirkonseutu.
Ihmistoiminnasta kertovien arkeologisten löytöjen määrää kuvaava käyrä lähtee nousuun Suomen pronssikauden alussa noin 3 500 vuotta sitten.
Luonnontieteellinen keskusmuseo on tehnyt analyyseja viljelykasvien siitepölystä, jota on säilynyt järvisedimenteissä ja soiden turvekerrostumissa.
Niiden perusteella yksittäiset merkit maanviljelystä ajoittuvat meillä liki 4 000 vuoden taa.
Aineistosta erottuvat myös ajankohdat, jolloin viljan siitepölyn määrä ponnahtaa jatkuvaan kasvuun.
Näin tapahtui pronssikauden lopulla ensimmäisellä vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua. Pysyvä viljely vakiintui tuolloin maan lounais- ja keskiosiin.
Rautakaudella (Suomessa noin 500 eaa–1200 jaa) maata viljeltiin myös Sysmässä.
”Sysmän nykyisen keskustaajaman ympärillä oli esihistoriallisella ajalla useita kyläyhteisöjä”, kertoo tutkija Eetu Sorvali Päijät-Hämeen maakuntamuseosta.
”Rautakauden lopussa alueella on asunut arviolta 50–100 ihmistä. He ovat eläneet hyödyntämällä riistamaitaan, laiduntamalla ja viljelemällä ainakin ohraa. Talonsa he rakensivat kukkulalle, joka ei ole viljelyn kannalta käyttökelpoisinta maata.”
Kaikkiaan Sysmästä on tähän mennessä löydetty noin 130 esihistoriallista muinaisjäännöstä.
Ajallisesti ne kattavat useita vuosituhansia kivikaudelta (noin 8800–1700 eaa) rautakauden loppuun saakka.
Viesti vauraudesta
Hopea-aarteen kätkenyt Ihananiemen pelto on multaista, kivistä hiedan- ja savensekaista hiesua. Syvemmällä maa muuttuu savisemmaksi.
Suomelle ja muulle havumetsävyöhykkeelle ominainen hapan maaperä vaikeuttaa siihen haudattujen ihmisten luiden säilymistä. Ruumiit maatuvat vaikkapa kalkkipitoiseen maahan verrattuna nopeasti.
Ruumishautaukseen siirryttiin kuitenkin vasta kristinuskon myötä. Esikristillisellä ajalla vainajat yleensä poltettiin.
Kun luu palaa, sen sisältämä vesi ja orgaaninen aines häviävät, ja sen koostumus muuttuu. Palanut luu säilyy palamatonta paremmin.
Suomen rautakautisten hautojen ihmisjäänteet ovat silti hautaustavasta riippumatta yleensä maatuneet kokonaan. Yhden Ihananiemen pellosta löytyneen kolikon pintaan oli kaikesta huolimatta jäänyt pieni luunkappale.
Tämä on saanut tutkijat pohtimaan, onko aarrelöytö ihmishauta ja samalla osa kalmistoa, vai onko kyseessä rahakätkö. Varmuutta puoleen tai toiseen ei vielä ole.
”Itse uskon, että kyse on haudasta”, Ville Rohiola sanoo.
Tähän viittaa hänen mukaansa luunpalasen lisäksi se, että rahoissa oli kiinnityslenkit ja niissä jäänteitä langanpätkistä. Kolikot olisivat siis muodostaneet kaulakorun.
Rohiolan teorian mukaan vainaja olisi asetettu hautaansa kädet rinnan päällä.
”Sormukset olisivat olleet sormissa ja korut kaulassa. Tämän voi päätellä sen perusteella, että esineet olivat maassa melko lähellä toisiaan”, Rohiola kuvailee.
Ainakin yksi asia joka tapauksessa tiedetään.
”Esineet omistanut ihminen on ollut hyvin vauras.”
Vielä monta arvoitusta
Päijät-Hämeen maakuntamuseo teki hopea-aarteen sijaintipaikalla koekaivauksen pian sen löytymisen jälkeen.
Museon tutkijoiden tarkoituksena oli selvittää, olisiko aarteella yhteys lähistön muinaisjäännösryhmään, johon kuuluu sekä rautakautinen asuinpaikka että rautakautisia hautaröykkiöitä.
Tulokset eivät olleet aivan yksiselitteiset. Kaivauksesta vastannut Eetu Sorvali on silti eri mieltä Ville Rohiolan kanssa siitä, että pellolla olisi ollut hauta.
”Uskon, ettei kyse ole ruumishaudasta vaan rahakätköstä”, Sorvali toteaa.
Hän perustelee näkemystään sillä, että tutkijat eivät löytäneet maaperästä luuta eivätkä muita todisteita, jotka osoittaisivat siinä levänneen vainajan.
”Pehmeiden kudosten maatuminen näkyy yleensä tummempana kohtana, ja maatunut luuaines taas erottuu kellertävänä tahmana. Emme kuitenkaan havainneet tällaista.”
Sorvalinkin mukaan on silti mahdollista, että esineet olisivat alun perin kuuluneet hautaukseen. Siinä tapauksessa ne olisi kuitenkin kaivettu haudasta ylös ja kätketty vasta myöhemmin.
Yhteen rahaan takertuneesta luunsirusta ei siitäkään vielä tiedetä, onko luu peräisin ihmisestä vai eläimestä. Asian selvittämiseksi tarvittavia osteologisia tutkimuksia ei ole vielä tehty.
Ihmisen luu on rakenteeltaan eläinten luita huokoisempaa, minkä voi havaita tarkastelemalla luunäytettä mikroskoopilla.
Rahakätkön puolesta puhuu muun muassa se, että pankkien tai muiden turvallisten säilytyspaikkojen puutteessa ihmisten oli yksinkertaisinta kaivaa kallisarvoinen omaisuutensa maahan.
Arvoesineiden piilottaminen oli välttämätöntä, sillä kaikkialla, missä väkeä ja tavaraa liikkui, oli riski tulla ryöstetyksi.
Etenkin rannikkoalueet ja vesireittien varrella sijainneet asutuskeskukset joutuivat erityisesti keskiajan edetessä usein merirosvojen hyökkäysten kohteiksi.
Säilyttävä konservointi
Arkeologeilta Ihananiemen rahalöytö päätyi konservoijan työpöydälle. Tämän tehtävänä on puhdistaa esineet ja pyrkiä säilyttämään ne vähintään nykyisessä kunnossa.
Konservointi tuo parhaimmillaan paljon tietoa esineen materiaaleista, valmistustavasta ja käytöstä, mutta työ on hidasta ja pikkutarkkaa.
”Aivan aluksi kohteet röntgenkuvattiin, mikä jo sinänsä tuotti ennakkotietoja rahojen kunnosta ja helpotti niiden tunnistusta”, kertoo konservaattori Anna Hyppönen Museovirastosta.
”Arkeologisissa esineissä merkityksellisiä asioita ovat myös pinnalla oleva lika, maa-ainekset ja korroosio, jotka kertovat paljon olosuhteista maahan joutumisen hetkellä.”
Kuparipitoisten esineiden pinnasta halutaan useimmiten poistaa vihertävät korroosiotuotteet, koska ne aiheuttavat vaurioita.
Sysmän rahat eivät kuitenkaan juuri sisällä kuparia. Sen sijaan niiden hopeapitoisuus on hyvin korkea, ja suuri osa kolikoista on lähes täyttä hopeaa.
Rahoissa oli hopean korroosiota eli hopeakloridia. Korroosio ilmeni kolikkojen pinnalla harmaana tai lilana jauhemaisena kerroksena.
Useassa tapauksessa sitä oli vain rahan toisella puolella, joka ilmeisesti oli joutunut kosketuksiin maaperän erilaisten yhdisteiden kanssa.
Hopeakloridia oli muodostunut rahoihin todennäköisesti maan sisältämän ammoniakin ja kosteuden seurauksena.
Hyppösen mukaan aine ei varsinaisesti vaurioita esinettä, mutta se on esteettinen haitta. Maasta tarttunut lika on sekä mekaaninen haitta että kosteudenkerääjä.
Hopeakloridi poistetaan mekaanisesti pumpulipuikolla, joka kastetaan deionisoituun veteen. Hyppönen käytti työhön kevyellä otteella myös skalpellia.
Sen jälkeen hän käsitteli rahat ja korut bentsotriatsolilla, kuparin korroosionestoaineella. Varotoimenpide oli tarpeen, vaikka esineiden kuparipitoisuus pieni onkin.
Konservoitaviin esineisiin ei pääsääntöisesti lisätä mitään ylimääräistä. Sysmän rahalöydön kohdalla tehtiin kuitenkin poikkeus, josta konservaattori päätti yhdessä numismaatikkojen kanssa.
”Rahoja pidetään tulevaisuudessa ainakin jonkin verran näytteillä, ja niitä käsitellään paljon. Koska monet niistä ovat hyvin hauraita, ne saivat vielä viimeisenä silauksena pinnalleen ohuen kerroksen suoja-ainetta eli Paraloid B-72 -akryylihartsia.”
Salaojakaivannon yllättävä salaisuus
Ulvilan kirkon viemärityöt toivat aikoinaan päivänvaloon Suomen historian suurimman rahalöydön.
Suomesta on vuosien varrella löydetty useita vanhoja rahakätköjä, jotka liittyvät paikalliseen kaupankäyntiin. Näitä löytöjä kutsutaan kauppiaskätköiksi.
Sellainen on mahdollisesti myös kaikkien aikojen suurin suomalainen rahalöytö, joka tehtiin Ulvilassa. Ulvilan kätkö on ajoitettu 1390-luvulle.
Näidenkin rahojen konservointi on Museoviraston Anna Hyppösellä työn alla.
Ulvilan aarre paljastui vuonna 2004, kun paikkakunnan keskiaikaisen kirkon luona tehtiin viemäritöitä.
Salaojakaivannosta tuli esiin tinakannu, josta pilkotti nahkainen pussi. Sen sisällä oli toinen, jonkin kotieläimen virtsarakosta muotoiltu pussi.
Tämä pussi kätki sisäänsä kaikkiaan 1 473 ulkomaalaista kolikkoa, jotka edustavat yhtätoista keskiaikaista rahatyyppiä. Rahoilla oli painoa reilusti toista kiloa.
Omaisuus oli sen ajan Suomessa valtava. Summalla olisi voinut ostaa vaikkapa maatilan tai ison karjan.
Ei tiedetä, miksi aarre aikoinaan jäi piiloonsa. Voisi kuvitella, että aikalaiset olisivat pyrkineet kiivaasti etsimään sen käsiinsä, vaikka ainoa tarkan paikan tiennyt olisi esimerkiksi kuollut salaisuuttaan paljastamatta.
Kemiallinen puhdistus
Ulvilan rahoissa kuparin osuus metalliseoksessa on iso, mikä näkyy niiden kirkkaanvihreänä pintana. Ero Sysmän löytöön on myös rahojen suuri määrä, jonka vuoksi mekaaninen puhdistus olisi mahdoton urakka.
”Ulvilan rahojen konservointiin sopii kuitenkin hyvin myös kemiallinen puhdistusmenetelmä. Sen etuja ovat nopeus ja niin sanottu massakonservointi eli usean esineen käsittely samanaikaisesti”, Hyppönen kertoo.
Hän hyödyntää työhön muun muassa British Museumissa käytettävää Rochelle-suolamenetelmää, joka toimii sekä kupari- että hopearahoille.
Kirjallisuuden perusteella menetelmä on hellävarainen varsinkin paljon kuparia sisältäville rahoille. Emäksisenä se ei vaurioita metalleja samalla tavoin kuin happokäsittelyt.
”Liotusaika on noin puoli tuntia. Kerralla käsittelen aina 77 kolikkoa. Juuri nyt olen menossa rahassa numero 686”, konservaattori laskee.
Menetelmä ei kuitenkaan välttämättä tepsi pitkälle korrodoituneihin rahoihin tai kolikkoihin, joiden korroosiokerros on hyvin paksu. Käsittely ei myöskään aina poista kuparin korroosiotuotetta kupriittia.
Ulvilan rahoille tehdäänkin vielä samanlainen bentsotriatsolikäsittely kuin Sysmän kolikoille.
”Menetelmä on hyvin tehokas. Se on poistanut Ulvilan rahoista lähes kaiken kuparin korroosion.”
Salapoliisi työssään
Arkeologisten löytöjen ajoittaminen on melkoista salapoliisintyötä. Apuna käytetään esimerkiksi radiohiilimenetelmää, joka määrittää biologisen materiaalin iän sen hiilen eri isotooppien osuuksien perusteella.
Vaikkapa vainajan ruokavaliosta ja tämän elinympäristön elinkeinoista saadaan yksityiskohtaista tietoa selvittämällä luiden stabiilien isotooppien hiilen ja typen suhteet.
”Lisäksi esineistä löytyy lähes aina jokin piirre, joka on sama kuin jo jossakin tunnetussa esineessä. Paljastavia seikkoja ovat esimerkiksi valmistustapa, materiaali, muoto ja koristelu”, Hyppönen kertoo.
”Samankaltaisuuksia seuraamalla saa johtolangan, joka kertoo esineen iästä ja alkuperästä.”
Tilaa Kemiamedian uutiskirje!
Tilaajana saat sähköpostiisi kerran viikossa kiinnostavimmat uutiset ja tiedot alan tapahtumista ja työpaikoista. Osallistut samalla arvontaan!
