Kemistit taistelivat talvisodassa maansa puolesta siinä missä muutkin kansalaiset. Aseenaan heillä oli erityisosaaminen, joka usein teki heidän toimistaan visusti salattuja.
Aarre arkistoista -juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Kemia-lehdessä 7/2019.
Kalevi Rantanen
Suomalaisia kemistejä työllistivät talvisodassa panssarimiinat, kaasusodan teknologia, kirjesensuuri ja moninaiset muut tehtävät.
Jälkimaailma on aliarvioinut kemistien vaikutusta, osittain ymmärtämättömyyttään, osittain toiminnan peitetyn luonteen vuoksi.
He kävivät paljolti salaista sotaa, josta tiedetään nytkin vain osa ja josta kaikkea ei ehkä tulla koskaan tietämään.
Kun talvisota 30. marraskuuta 1939 syttyi, silloinen Puolustuslaitoksen kemiallinen laboratorio oli muutto- ja rakennuspuuhissa. Sotaa oli osattu odottaa.
Laboratorion yleinen osasto oli lokakuussa siirtynyt Tampereelle ja räjähdysainetutkimus Vaasaan. Laboratorion vakituiseen sijoituspaikkaan, Harakan saarelle Helsingin edustalle oli jäänyt vain muutama työntekijä.
Sotakuukausina laboratorio jatkoi rauhanaikaista toimintaansa, mutta poikkeusaika lisäsi henkilöstön työmäärää ja muutti työn painopisteitä.
Laboratorion ensimmäinen osasto teki pääasiassa materiaalitutkimuksia.
Osastossa tutkittiin polttoaineita, öljyjä, rasvoja, pakkasnesteitä, jarrunesteitä, metalleja, tekstiilejä, nahkoja, pesuaineita ja kaikkea muuta, mitä armeija hankki.
”Elintarvikkeiden laatutarkastus oli erittäin runsasta”, kirjoittaa Erkki Päiväläinen, joka teki laboratoriossa elämäntyönsä ja 1980-luvulla laati työpaikkansa historiikin.
Ensimmäiseen osastoon kuului oma sektorinsa ruuti- ja räjähdysainekemiaa varten.
Kemistit tutkivat myös sytyttimiä ja savutusvälineitä. Lisäksi he laativat ohjeita ammusten ja muiden räjäytysvälineiden täyttämiseen ruutitehtaan lataamossa.
Toinen osasto pyöritti metallityöpajaa, sähköverstasta, varastoa ja toimistoa. Kolmas ja neljäs osasto keskittyivät kaasusuojeluun ja kaasusodan lääketieteeseen.
Osa laboratorioista työskenteli kolmessa vuorossa. Sotasaalistutkimukset työllistivät laboratorioväkeä vähintään yhtä paljon kuin rutiinianalyysit.
Lisäksi koelaitos joutui valmistamaan toisinaan jopa tehdasmitassa sotatarvikkeita, kuten hengityssuojaimia.
Lähes olemattomassa ajassa kemistit kehittivät ja myös valmistivat tarvikkeita rintaman tarpeisiin.
Laboratorio rakensi esimerkiksi T-rasioita eli termiittirasioita sekä termiittipötkyjä ja niin sanottuja sissisikareja polttovälineiksi kaukopartioiden käyttöön.
Merkittävä tulos oli nopeasti improvisoitu ja valmistettu panssarimiina, joka syntyi alkeellisissa verstaissa kaliumkloraatista ja öljyseoksesta.
Liekinheittimiä ja sytytysrasioita varten kehitettiin myös sytytysnesteitä. Yksi niistä oli yhdysvaltalaisen napalmin muunnos, jota tehtäessä käytettiin raaka-aineena kotimaisia mäntyhartsihappoja.
Vanhaa asetta polttopulloa paranteli yhdessä itsensä Artturi Ilmari Virtasen kanssa Alvar Wilska, joka tunnetaan parhaiten fyysikkona. Hän myös keksi pullon kuuluisan tuotenimen Molotovin cocktail.
Mikrobiviljelmiä ja pentriittiräjähteitä
Ensimmäisenä sotapäivänä evakkoon lähti puolustusvoimien laboratoriota paljon kuuluisampi yksikkö, A. I. Virtasen johtama Biokemiallinen laboratorio.
”Iltamyöhällä maanteiden tungokseen liittyi Valion kuorma-auto laboratorio lavallaan. Pakkausten välissä istuivat Karström, Virtanen ja monet muut. Pimeässä yössä, viimassa palellen ja mielessä epävarmuus tulevaisuudesta ajettiin kohti Jokioista. Loimuava ja savuava Helsinki katosi vähitellen öiseen taivaanrantaan.”
Näin kuvaa tekniikan tohtori Matti Heikonen tunnelmia kirjassaan AIV – Isänmaan aika.
Jokioisissa muuttolaatikot purettiin seuraavana aamuna. Uudessa paikassa laboratorio keskittyi sodan sanelemiin kiireellisiin tehtäviin. Niistä tärkein oli puhtaiden mikrobiviljelmien valmistus ja toimittaminen meijerien käyttöön.
Tuleva nobelisti Virtanen piti monta rautaa tulessa sodankin ja kenties juuri sodan aikana.
Joulukuussa hän lähetti armeijan ylilääkärille Väinö Lindénille ja puolustusministeriön intendenttiosastolle kirjeen sotilaiden C-vitamiinin saannin turvaamisesta.
”Jos mies saa reppuunsa kilon painoisen lantunpalasen, riittää se tyydyttämään hänen C-vitamiinitarpeensa erinomaisesti viikon aikana ja aika hyvin 10 päivän aikana”, biokemisti kirjoitti.
Intendenttiosasto laati välittömästi ohjeet lantun ja porkkanan hankinnasta ja myös käytöstä. Ne piti hyödyntää raakana.
Virtanen tarjosi kirjeellään lisätukea aiemmille ajatuksille. Marraskuussa annetun huoltokäskyn mukaan yksiköiden piti hankkia lanttua, kaalia ja porkkanaa paikallisesti.
Käskyjen ja kehotusten vaikutus talvisodan rintamilla on tosin epäselvää.
”Tiedossa ei ole, käyttivätkö miehet kasviksia raakaravintona, kuten ehdotettiin”, kirjoittaa soveltavan kemian tutkija, maatalous- ja metsätieteiden tohtori Anneli Pranttila väitöskirjassaan rintamamiesten muonituksesta.
Virtasen merkittävin panos ruokarintamalla lienee ollut hänen sotaa edeltävä työnsä, kuten voin säilyvyyttä parantavan AIV-suolan kehittäminen.
Yhteistyössä puolustusvoimien kemiallisen laboratorion kanssa Virtanen kehitteli myös uutta sotilasräjähdettä, pentriittiä.
Sitä saataisiin nitraamalla pentaerytritolia, jota puolestaan saataisiin sulfiittispriitehtaan metanolista. Laboratoriokokeiden tulokset olivat lupaavia.
Koetuotantoa varten Virtanen rakensi emmentaljuustokattilasta nitrauslaitteen pienen järven rannalle Jokioisiin.
Kokeet jäivät tekemättä, sillä niin pitkälle ei ollut ehditty ennen kuin sota 13. maaliskuuta 1940 päättyi.
”Onneksi”, kirjoittaa Matti Heikonen. Pentriitin nitraaminen typpihapon ja väkevän rikkihapon seoksessa harrastelijamaisilla laitteilla oli vaarallista työtä.
Bensapulaakin suurempi ongelma
Ruuan ja räjähteiden ohella sota vaatii polttoainetta ja lisäksi aineita, joiden merkitystä ei aina muisteta. Talvisodassa pahin pula oli voiteluaineista.
Vielä kesällä 1939 autoilijat olivat tottuneet lorottamaan jäteöljyn sorakuoppien pohjalle.
”… tilanne oli loppuvuodesta aivan toinen. Jäteöljykin oli muuttunut arvokkaaksi”, kirjoittaa kirjassaan Bensiinihiilivetyjen valtiaat dosentti Panu Nykänen, joka on tutkinut paljon tekniikan ja teollisuuden historiaa Suomessa.
Metallipajojen sorveissa ja porissa tarvittiin jäähdytysöljyä, kutomakoneissa ohutta voiteluöljyä. Dieselmoottorit ja lentokonemoottorit tarvitsivat korkealaatuisia voiteluaineita.
Juuri korkeimman luokan voiteluaineista oli ankarin pula. Niitä oli myös vaikea itse valmistaa korvikeaineista.
”Maan kemistit saivat itselleen roppakaupalla todella epäkiitollisia tehtäviä”, Nykänen tiivistää tilanteen.
Tietenkin puute oli myös polttoaineesta. Tuontibensiinille etsittiin kotimaisia vaihtoehtoja.
Kesällä 1939 Alkon tutkija Matti Inkinen testasi kiireellä yhdessä puolustusvoimien kemiallisen laboratorion kanssa seitsemällä kuorma- ja kolmella henkilöautolla, miten sprii toimii polttoaineena.
Pienillä lisälaitteilla moottori saatiin käymään jopa 94-prosenttisella spriillä.
Sodan syttyessä kolmen sellutehtaan yhteydessä toimi ennestään spriitehdas. Seitsemään muuhunkin tehtaaseen tilattiin spriinvalmistuslaitteet, mutta niitä ei talvisodan aikana ehditty asentaa.
”Siemenperunatkin syötiin”
Talvisota kulutti Suomen voimavarat lähes kokonaan. ”Siemenperunatkin syötiin pois”, Panu Nykänen kuvailee.
Myös henkilöresursseja sota rasitti äärimmilleen kemiankin alalla. Osin laatu korvasi määrää.
Nykäsen mukaan monet suomalaiset kemistit olivat huippuluokkaa maailmanlaajuisessa vertailussa.
”Esimerkiksi Yrjö Kauko. Hänet on ehdottomasti mainittava. Henkilönä hän saattoi olla vaikea, mutta tutkijana hän oli eturivissä.”
Sotien jälkeen Teknillisen korkeakoulun kemian professorina toiminut Kauko työskenteli talvisodan alla Helsingin yliopistossa.
Sodan puhjettua hänestä tuli toimistoinsinööri puolustusministeriön kaasusuojeluosastoon aselajinaan ”kaasu”. Samassa osastossa työskenteli myös valtamerikemisti, Åbo Akademin kemian professori Kurt Buch.
Suomalaisen kemian suurimpiin hahmoihin kuuluva professori Gustaf Komppa oli vuonna 1937 jäänyt eläkkeelle Teknillisestä korkeakoulusta, joka tuolloin sijaitsi Helsingin Hietalahdessa.
Talvisodan aikaan Komppa oli vielä täydessä iskussa, mutta hänen työnsä sisällöstä ei ole tarkkaa tietoa.
”Ehkä hän työskenteli Hietalahden bensiinilaboratoriossa”, Nykänen arvelee.
Talvisodan ensimmäisen päivän pommituksissa tuhoutui Teknillisen korkeakoulun vanha laboratorio, Kompan luomus.
”Pommitus tietyllä tavalla päätti hänen aikakautensa, vaikka hän toimikin professorin tehtävissä vielä vuonna 1944”, Nykänen sanoo.
Tykinjyskettä rintamalla, Roux-putkia ajatuksissa
”Ensimmäisessä maailmansodassa tiedemiehet kuolivat juoksuhaudoissa – toisessa heidät oli viety laboratorioon.”
Näin kirjoittaa yhdysvaltalainen teknologiahistorioitsija James McClellan. Suomen talvisodassa vaikutti kuitenkin vielä osittain ensimmäisen maailmansodan ajattelutapa.
Artturi Virtanen yritti varmistaa laboratorionsa toimintakyvyn sodankin aikana.
Hän pyysi puolustusvoimia vapauttamaan assistenttinsa Artur Arhimon ja Tauno Laineen asepalveluksesta, jotta he voisivat keskittyä maanpuolustusta tukeviin tutkimuksiin.
Laine vapautettiinkin, mutta Arhimo joutui rintamalle. Sieltä hän lähetti Virtaselle kirjeen:
”Tykinjyskettä, lentokoneita, miehiä, raiskattuja taloja, peltoja ja metsiä. Tuohon kaikkeen on hyvin vaikea eläytyä… Warburg-aparaatit ja Roux-putket ovat paljon todellisempia. Kun sulkee silmänsä, voi aivan selvästi nähdä apiloiden heiluvan hiljaa kesätuulessa laboratorion katolla.”
Kaksi viikkoa myöhemmin Artur Arhimo kaatui Taipaleella.
Yhdeksän talvisodassa menehtyneen kemistin nimet julkaistiin keväällä 1940 Suomen Kemistilehdessä. Mukana oli rintamalla kaatuneiden lisäksi fysikaalinen kemisti Väinö Sihvonen, joka sai surmansa pommituksessa.
Täydellinen lista ei ollut. Historian harrastaja Veikko Huuska on koonnut tietoja talvisodassa kaatuneista vänrikeistä.
Heidän joukossaan on muun muassa tohtori Josef Carlberg, joka ennen sotaa toimi Helsingin yliopistossa kemian assistenttina ja sodassa kaasusuojelu-upseerina.
Talvisodan jälkeen tieteen arvostus vähitellen nousi. Jatkosodan (1941–1944) aikana armeija myönsi opintolomia pitkälle opinnoissaan ehtineille miehille, joiden joukosta A. I. Virtanenkin sai tutkijoita laboratorioihinsa.
Sensuroidun tiedon sensuurilaboratorio
Talvisota näyttäytyy jaksona, josta monia tietoja on poikkeuksellisen vaikea saada.
Kemistien toiminnasta ennen sotaa sekä välirauhan ja jatkosodan aikana on kerrottu paljon. Talvisodan kohdalla on aukkoja.
”Kemistien toiminnasta talvisodassa tiedetään vähän”, Panu Nykänen vahvistaa.
”Sota oli intensiivinen ja lyhyt. Nuoret kemistit, myös nuoret tutkijat, olivat rintamalla. Oppilaitokset olivat kiinni. Laboratoriot oli otettu puolustusvoimien käyttöön, mutta on vaikea sanoa, mitä niissä tehtiin. Mahdollisesti valmisteluja suuresti pelätyn kaasusodan varalta.”
Tietojen niukkuutta selittää myös tiukka salaus.
”Kemistien työ oli äärettömän salaista”, Nykänen muistuttaa.
”He eivät voineet sodan jälkeenkään paljoa kertoa tutkimuksistaan.”
Maanpuolustuskorkeakoulun erikoistutkija, everstiluutnantti ja sotatieteiden tohtori Vladimir Panschin selvitti väitöskirjatyössään sodan ajan vastavakoilua.
Hän mainitsee myös sensuuritoimiston sensuurilaboratorion, joka talvisodan aikana paiski töitä ankarasti:
”Sensuuritehtävissä tarvittua kemiallista toimintaa varten toimiston kokoonpanoon kuului laboratorio, joka teki tutkimuksia ja suoritti erinäisiä muita tehtäviä myös vastavakoilutoimiston lukuun. Sensuurilaboratorion työskentelyä varten olivat laboratorion johtaja Leo Soininen sekä assistentit Perttu Laakso ja Ahti Simonen hankkineet ja koonneet tarvittavan laboratoriokaluston sekä kehittäneet asiaan kuuluvia tutkimusmenetelmiä.”
Nämä rivit ovat melkein kaikki, mitä asiakirjat paljastavat kemistien toiminnasta talvisodan aikana.
”Laboratorion laitteista ja tutkimusmenetelmistä ei ole säilynyt kirjallisia tietoja”, Panschin sanoo.
”Kohtuullisen luotettavien muistitietojen mukaan laboratorion kemistejä arvostettiin. Kerrottiin, miten he olivat tehneet ihmeitä, esimerkiksi saaneet tekstin sisällön selville palaneestakin kirjeestä.”
Päteviä kemistejä laboratoriossa kaikesta päätellen työskenteli. Heistä ainakin Perttu Laakso teki sodan jälkeen merkittävän uran orgaanisen kemian alalla – mutta hänkään ei kertonut työstään sensuurilaboratoriossa.
Tuleva tutkimus täyttää aukkoja myös kemian historiassa, mutta talvisodasta jäänee paljon iäksi selvittämättä. Moni kemisti on vienyt sotasalaisuutensa hautaan.
Kaasusodan kauhut silmissä
On mahdotonta täysin eläytyä talvisodan ajan tunnelmiin. Me tiedämme, mitä myöhemmin tapahtui tai jäi tapahtumatta.
Sodan aikana eläneet eivät tienneet. He näkivät tulevaisuuden toisin ja esimerkiksi pitivät kaasusotaa todennäköisenä.
Talvisodan aikana monet sittemmin tunnetut kemistit valmistivat kaasusuojaimia Vaasassa.
Heidän joukossaan olivat esimerkiksi kemian professorit Emil Tomula ja Sulo Kilpi sekä silloinen lisensiaatti ja myöhempi kemian professori Reino Näsänen.
Artturi Virtanen rakensi omassa laboratoriossaan joulukuun 1939 alussa kaasusuojaimen kansanmallin, jossa vanupussiin oli laitettu luuhiiltä. Hän myös testasi suodattimensa pienessä klooripilvessä.
Toiminta ei rajoittunut Vaasan ja Jokioisten laboratorioihin. Kemistien elämäkertatiedoista putkahtaa siellä täällä esiin mainintoja kaasuaseisiin liittyvästä työstä.
Kalevi Rantanen
Lisää ruutia!
Vaikka isäni Kauko Pollari (1913–1999) ei ollut kemisti vaan työntutkijan koulutusta saanut viestiupseeri, pääsi hänkin sodan loppuvaiheessa maistamaan kemian karua arkea.
Ilkka Pollari
Isäni muisteli kokemustaan näin:
”Juhannuksen (1944) jälkeen saimme ins. luutnantti Aaro Haapion kanssa komennuksen ruutitehtaalle Vihtavuoreen. Tehtävänä oli ruudin tuotannon lisääminen.
Kannaksella käytiin parhaillaan suurtaistelua, ja muistan, miten Aaron kanssa kuulaana kesäiltana seurasimme jatkuvaa jytinää, joka kertoi sitä tavaraa rintamalla tarvittavan – ja runsaasti.
Ilmoittautuessamme tehtaalla johtaja Andelinille, hän selvästi ilmaisi kantanaan, että ulkopuoliset ’asiantuntijat’ eivät pysty tehostamaan toimintaa laitoksessa, jossa omat miehet ovat uurastaneet koko sodan ajan.
Saimme majoituspaikaksemme kalustamattoman vinttikamarin. Täytimme oljilla paperiset ’pilke’-pussit (pilke = puukaasuautojen polttoaine) patjoiksi, sotilasreput tyynyiksi, manttelit peitoiksi ja niin oli elämä järjestyksessä.
Vaikka alku oli hankalaa, niin rohkeina poikina aloitimme työt.
Käyttöpäällikkönä tehtaalla oli Aaron teekkariveli dipl.ins. Salmela, joka otti meidät ystävällisesti vastaan. Perehdyimme tehtaaseen ja teimme tutkimussuunnitelman.
Pullonkaulan muodostivat jauhatuskoneet, ns. hollanterit, joissa nitroselluloosamassa jauhettiin mahdollisimman tasalaatuiseksi.
Jauhatusprosessi kesti kauan, muistelen, että kokonaista 24 tuntia saattoi siihen kulua. Prosessin valmistuminen todettiin kuitupituusmittauksilla.
Seurasimme muutaman päivän jauhatusta, otimme uutterasti näytteitä ja totesimme, että hollanterien pohjalle kerrostui massaa, joka ei liikkunut samalla nopeudella kuin ylemmät kerrostumat, eikä myös kulkeutunut terien kautta yhtä usein.
Seurauksena oli, että jauhatusaikaa oli jatkettava, kunnes koko erä oli mahdollisimman homogeeninen.
Meloilla vauhtia massaan
Kiertonopeuden parantamiseksi veistimme puusepänverstaalla ’melat’, joilla ryhdyimme sekoittelemaan hollanterin pohjalle kerrostunutta massaa, ja saimmekin sen tällä keinoin liikkeelle.
Jatkoimme kokeilua ympäri vuorokauden ja otimme jatkuvasti näytteitä.
Pian huomasimme, että jauhatus tehostui huomattavasti näinkin primitiivisillä toimenpiteillä ja jauhatusaika lyheni.
Tämän jälkeen työhön otettiin jokaista konetta kohden lisätyöntekijä ja samanaikaisesti suunniteltiin koneellisia sekoittimia. Muistelin, että paineilmasekoittimilla asia ratkaistiin, joskin potkurimallisiakin kokeiltiin.
Muutamia päiviä kokeilumme jälkeen Vihtavuorella vieraili itse Sotatalouspäällikkö. Salmela kertoi hänelle tutkimuksestamme ja sen tuloksista.
Seurauksena oli, että ’ison tirehtöörin’ lähdettyä johtaja Andelin heti riensi luoksemme tutustumaan tutkimuksiimme.
Saimme tunnustusta työstämme, ja meille löytyi majoitustilaa vierashuoneelta, ruokailumahdollisuudet virkailijakerholla – ja muutenkin kohtelu parani.
Teimme luonnollisesti muitakin tutkimuksia, tehdashan oli laaja ja monipuolinen käsittäen paitsi ruudin, myös muiden räjähteiden sekä eetterin valmistuksen.”
Muistelmissaan isä kertoi myös sen aikaisen räjähdevalmistuksen riskeistä: ruutimassan syttymisistä, ’rotulipuristimen’ räjähdyksestä ja nitrausosaston paukuista.
Sodan aikana, kiivastahtisessa tuotannossa, menetettiin hänen tietojensa mukaan 11 ihmishenkeä.
Kirjoittaja on espoolainen kemian diplomi-insinööri.
Sellutehtaasta rintamalle
Isäni Jarl Lindberg valmistui vuonna 1932 kemian diplomi-insinööriksi Åbo Akademista. Valmistuttuaan hän sai työn unelmapaikassaan, Käkisalmessa toimineessa Oy Waldhof Ab:n selluloosatehtaassa, joka oli tuolloin Euroopan modernein.
Leif Lindberg
Käkisalmelaisena hänet sijoitettiin vuonna 1939 Erilliseen pataljoona 6:een (ErP6), kuten monet muutkin siltä alueelta.
Näin kirjoittaa pataljoonasta kirjailija Paavo Susitaival:
”Er.P 6 oli karjalainen pataljoona, jonka miehet joutuivat talvisodassa puolustamaan isänmaataan omilla kotikonnuillaan, ensin suojajoukkoina Raudussa ja Kiviniemessä, sitten Keljan verisessä vastahyökkäyksessä ja Taipaleen Kirvesmäen tulihelvetissä. Harvan suomalaisen pataljoonan taistelutahto ja yhteishenki oli yhtä murtumaton, harvan tappiot yhtä raskaat – pataljoona menetti puolet taisteluvahvuudestaan ja niiden miesten, jotka rauhan tultua vielä olivat elossa, kodit jäivät uuden rajan taakse.”
Samassa kirjassa mainitaan myös pataljoonan ensimmäisen komppanian päällikön murheellinen tokaisu:
”Mitä syntiä olen tehnyt kun joukkueenjohtajiksi olen saanut kansankynttilän, kettufarmarin ja puistokemistin.”
Isä ei itse paljon sodasta kertonut, mutta olen saanut tietoja Susitaipaleen kirjasta, tallella olevista kirjeistä ja lehtileikkeistä sekä kotiseutujulkaisuista.
Isä oli ainut reservinupseeri, joka sai 3. luokan Vapaudenristin jo sodan aikana. Hän ”hyökkäsi joukkueineen vihollispesäkettä vastaan ja haavoittumisestaan huolimatta sankarillisesti valloitti pesäkkeen sekä otti joukon vankeja”.
Yksi asia isää kismitti sodan jälkeen. Kaikki juhlapuheet alkoivat sanoin Arvoisat talvisodan vänrikit! Isä oli suojeluskunnan peruja reservin luutnantti.
Kirjoittaja on lappeenrantalainen eläkkeellä oleva opettaja.
Leif Lindbergin koko kirjoituksen voi lukea täältä.
Min tid som krigsbarn i Danmark
Under min barndom bodde två familjer Lönnberg i fastigheten vid Tempelgatan 9 i Karis.
Lue kirjoitus suomennettuna täältä.
Bruno Lönnberg
I nedre våningen bodde Rafael och Laina med sönerna Nils och Bruno, som vid fortsättningskrigets utbrott var drygt tre och ett år gamla.
I vindsvåningen bodde min farbror Kasimir och hans fru Ester med sin barnaskara. De tre yngsta barnen Lilian, Ann-Marie och Rolf var i lagom ålder för det som skulle bli en unik barnförflyttning undan det då pågående fortsättningskriget.
Det är klart att många familjer ville sätta sina barn i säkerhet undan krigets fasor, därtill ville man även garantera barnen mat och omvårdnad. Många faktorer bidrog till det tunga beslutet att sända i väg barnen.
Mannerheimförbundets utskott för vinterbarn till Danmark var i vårt fall den avgörande instansen, som också svarade för transporten och uppenbarligen även beslutade om var barnen skulle placeras.
Min storebror och jag var friska åtminstone enligt den frågeblankett, som läkaren Gunvor Hjelt undertecknat i Karis den 31 mars 1942. Av tilläggsmotiveringarna i stamkortet framgår att vår mor var sjuklig och behövde läkarvård och att vår far låg inkallad.
Vidare lät läkaren förstå att vi barn måste komma bort från hemmet. Det blev sålunda avfärd från Karis station för oss tillsammans med våra tre kusiner den 9. maj 1942.
Skribenten är professor emeritus vid Åbo Akademi.
Läs Bruno Lönnbergs berättelse i sin helhet här. Artikeln har publicerats år 2017 i den lokalhistoriska tidskriften Ta Plats.
Kun sota vei nuoruuden
Isäni on suomalainen ja äitini venäläinen. Isäni vanhemmat eivät sota-ajasta kertoneet, mutta kuulin äidiltäni hänen äitinsä selviämisestä Leningradin piirityksestä.
Jelena Kivinen
Ruoka oli loppu, joten varastosta löytyneestä liisterijauhosta keitettiin ”perunamuusia” ja nahkavyöstä ”lihalientä”.
Sodan jälkeen äidinäidin ja hänen isosiskonsa henkilöpaperit olivat tuhoutuneet, ja heidän piti mennä ilmoittautumaan uudelleen henkilörekisteriin.
Äidinäidin sisko oli 20-vuotias mutta valehteli iäkseen 15, jotta saisi sodan viemät nuoruusvuodet takaisin. 15-vuotias äidinäitini joutui silloin valehtelemaan olevansa 14-vuotias.
Tämä kostautui kymmeniä vuosia myöhemmin, kun piti päästä eläkkeelle.
Kirjoittaja on vantaalainen kemisti.
Lue myös:
Päätoimittajalta: Meidän vuoromme kertoa
Ruotsalainen lääkäri ikuisti talvisodan väreissä
Päämajan kemisti kehitti sensuurimusteita
Tilaa Kemiamedian uutiskirje!
Tilaajana saat sähköpostiisi kerran viikossa kiinnostavimmat uutiset ja tiedot alan tapahtumista ja työpaikoista. Osallistut samalla arvontaan!
