Helsingin olympialaiset nostivat pula-ajasta toipuvan Suomen valokeilaan tasan 70 vuotta sitten. Onnistuneet kisat olivat pienelle maalle iso imagovoitto.
Aarre arkistoista -juttu on julkaistu Kemia-lehden numerossa 4/2022.
Arja-Leena Paavola
Vuoden 1952 Helsingin olympialaiset ovat yhä ylittämätön Suomessa järjestetty urheilutapahtuma.
Siihenastisista kisoista mittavimmissa ja kovatasoisimmissa tehtiin muun muassa seitsemän yleisurheilun maailmanennätystä.
Heinäkuun 19. päivänä pidetty avajaistilaisuus keräsi Olympiastadionille huiman yleisömäärän. Tilapäisin lisäkatsomoin varustettu stadion oli täpötäysi, ja historialliseksi ennätykseksi kirjattiin 70 435 katsojaa.
Urheilijoita kilpailuihin osallistui liki 5 000 yhteensä 69 maasta.
Ilmapiiri Suomessa oli raskaan pula-ajan jälkeen toiveikas. Elettiin kuitenkin kylmän sodan aikaa, ja maailmanpoliittinen tilanne oli herkkä.
Itäblokin maiden näkökulmasta olympialaiset olivat läntisen maailman porvarilliset kilpailut.
Kisoihin osallistui siitä huolimatta myös vuonna 1922 perustetun Neuvostoliiton joukkue – ensimmäistä kertaa olympiahistoriassa.
”Tämän toteutumiseksi nähtiin etenkin Suomessa paljon vaivaa. Olympia-aatteen henki ilmeni ehkä voimakkaimmin juuri siinä, että kisojen pyörähtäessä käyntiin politiikka jäi taustalle ja urheilu sai hetkeksi sille kuuluvan huomion”, kuvailee museolehtori Jonna Kokkola Urheilumuseosta.
Toiveista huolimatta Helsingin kisoja ei kuitenkaan televisioitu, ei edes Yhdysvaltoihin.
”Sen sijaan Yleisradio lähetti Pekka Tiilikaisen selostamat avajaiset suorana radiossa.”
Ohjelmatallenne on kuunneltavissa Ylen Elävässä arkistossa.
Legendat sytyttivät olympiatulen
Olympialaisten aikaan vallitsi tyypillinen suomalainen kesäsää. Avajaisseremonia vietettiin koleassa sateessa, mutta seuraavina päivinä oli pilvipoutaa ja aurinkoistakin.
Olympiatuli oli kuljetettu pohjan perille Kreikasta. Pallastunturilla siihen oli 6. heinäkuuta yhdistetty Lapin liekki.
Suunnitelmana oli ollut sytyttää tuli peilin avulla keskiyön auringon säteistä, mutta yö oli harmillisesti pilvinen. Näin piti turvautua nestekaasuun.
Olympiasoihtujen alkuperäisiä polttoaineita olivat oliiviöljy ja olki, mutta soihtuja on aikoinaan sytytetty myös ruudilla. Nykyajan soihduissa käytetään polttoaineena propaanin ja butaanin yhdistelmää.
Soihtuviesti kulki Helsinkiin halki maan yli 1 200 viestinviejän voimin, ja sitä pääsivät kantamaan ensi kertaa myös naiset. Se, kuka toisi soihdun stadionille, pidettiin tarkoin salassa.
Avajaisissa yleisö kohahti nähdessään, että kunnian oli saanut Paavo Nurmi, yhdeksän olympialaista kultamitalia voittanut juoksijalegenda. Hän sytytti roihuun kentän tasolla seisseen tulimaljan.
Stadionin tornin huipulla sijainneeseen kattilaan liekin vei toinen juoksuratojen olympiasankari Hannes Kolehmainen.
Kun olympialippu nostettiin salkoon, Helsingin taivaalle päästettiin lentoon runsaat 3 000 kyyhkystä.
Asvalttia, liikennevaloja ja lonkeroita
Etenkin pääkaupunkiseudulle olympialaisten isännöinti merkitsi vauhditettua kehitystä.
Teitä asvaltoitiin, raitiovaunuverkostoa laajennettiin, Eteläsatamaan rakennettiin Olympiaterminaali, ja Seutulan lentokenttä avattiin etuajassa. Helsinki sai myös ensimmäiset liikennevalonsa.
Koko Suomea pyrittiin markkinoimaan matkailumaana, ja majoitusmahdollisuuksia parannettiin. Helsinkiin nousivat olympiavuodeksi muun muassa Vaakuna- ja Palace-hotellit.
Kisavieraille haluttiin tarjota urheilun lisäksi muitakin huvituksia. Linnanmäen uusiksi houkutuksiksi rakennettiin vuoristorata ja maailmanpyörä.
Ravintolakulttuuri oli vielä lapsenkengissä, joten anniskelun nopeuttamiseksi ideoitiin valmiita juomasekoituksia.
Gin Long Drink sekoitettiin katajanmarjaviinasta ja greippijuomasta, Brandy Long Drink taas brandystä ja Pommac-limonadista.
Drinkkejä oli tarkoitus myydä vain olympiakesänä, mutta greipinmakuinen ”lonkero” sai pysyvän sijan suomalaisten makumieltymyksissä.
Olympialaiset vaikuttivat epäsuorasti myös jäätelöteollisuuden kehitykseen. Suurta menekkiä ennakoineet Turun ja Helsingin jäätelötehtaat hankkivat kisojen alla ensimmäiset puikko- ja pakkauskoneensa.
Kisakylästä apua asuntopulaan
Helsingin kisoissa olympiaurheilijat majoitettiin ensimmäistä kertaa kerrostaloihin.
”Arkkitehti Pauli Salomaan suunnittelema Käpylän kisakylä oli vuoden
1952 olympialaisten suurin yksittäinen rakennushanke”, Jonna Kokkola kertoo.
Kylä tarjosi näyteikkunan suomalaiseen asuntorakentamiseen, mutta ennen kaikkea se oli tarkoitettu helpottamaan pääkaupungin asuntopulaa olympialaisten jälkeen.
Käpylään asettuivat kisojen ajaksi 4 800 läntisten maiden miesurheilijaa.
Pienilukuisempi naisosallistujien joukko sijoitettiin Meilahteen sairaanhoitajataropiston tiloihin.
Isäntämaan joukkue majaili kisojen ajan Santahaminassa silloisen Maasotakoulun, nykyisen Maanpuolustuskorkeakoulun huoneissa.
Neuvostoliitto oli harkinnut omien urheilijoidensa lennättämistä päivittäin Leningradista Helsinkiin ja takaisin tai vaihtoehtoisesti heidän majoittamistaan Porkkalanniemelle, jonka Suomi oli jatkosodan (1941–1944) jälkeen joutunut vuokraamaan maalle sotilastukikohdaksi.
Lopulta itäblokin urheilijat päädyttiin kuitenkin asuttamaan omaan erilliseen kisakyläänsä eli Otaniemen uuteen Teekkarikylään.
Kylän rakentaminen oli alkanut vuonna 1949 huikealla teekkaritempauksella.
Neuvostoliiton pommikoneet olivat jatkosodassa saaneet vahingossa täysosuman omaan suurlähetystöönsä. Rauniokasasta löytyi 800 000 tiiltä, jotka tupsulakit itse puhdistivat tulevien opiskelija-asuntojensa rakennustarpeiksi.
Sirppi ja vasara vartioivat Otaniemeä
Otaniemi oli olympialaisten ajan suljettu ja vartioitu alue, jossa urheilijatkin olivat maanmiestensä jatkuvan valvonnan alla.
Vanhat valokuvat kertovat, että rakennusten ulkoseiniä koristamaan oli
ripustettu sirppi ja vasara sekä diktaattori Josef Stalinin muotokuva.
Tunnelma oli aluksi jännittynyt, mutta lopulta esimerkiksi Yhdysvaltojen joukkueen jäseniä kävi Käpylästä vierailulla Otaniemessä. Ilmapiiri rentoutui, ja maailmanpoliittinen jännite unohtui hetkeksi.
Suomen imagon kannalta Helsingin kisat olivat hieno tilaisuus.
”Tapahtuma oli hyvin organisoitu, ihmiset olivat ystävällisiä kisavieraille, ja suomalaisyleisö kannusti tasapuolisesti kaikkia”, Kokkola kertoo.
Maine hyvänä tapahtumajärjestäjänä oli luotu, ja se on kantanut nykypäivään asti. Helsingissä ja myös muualla Suomessa on vuoden 1952 jälkeen järjestetty huomattava määrä kansainvälisiä arvokilpailuja.
Tiilimurskan tarpojat
Avajaisten vesisade aiheutti ongelmia Olympiastadionin juoksuradalle, jonka materiaalina oli tiilimurske. Murske oli peräisin 1930-luvun lopulta, jolloin stadion valmistui.
Helsingin oli tarkoitus isännöidä jo vuoden 1940 olympialaisia, mutta koko
tapahtuma jäi maailman sotiessa tuolloin väliin, kuten myös vuonna 1944.
”Tiilimurske vettyi ja valkoiset ratamerkit hävisivät, joten niitä jouduttiin
kunnostamaan koko seuraava yö. Sade oli huono asia myös siksi, että märkä tiilimurske antaa myöten jalan alla. Se tekee juoksemisesta raskaampaa”, kertoo tutkija Juha-Pekka Kulmala Jyväskylän ammattikorkeakoulusta.
Stadionin juoksuradalla käytettiin tiilimursketta vuoden 1971 yleisurheilun EM-kisoja edeltäneeseen kunnostukseen asti.
Silloin murske kaivettiin pois ja korvattiin 12 millimetrin Tartan-pinnoitteella, polyuretaanista ja kumista valmistetulla alustalla. Myöhemmin sen tilalle tuli Novotan, kehittyneempi ja ilmavampi versio Tartanista.
Vuonna 2005 Olympiastadionin juoksuradat ja muut suorituspaikat pinnoitettiin Mondo Sportflex Super X -päällysteellä.
Uudempien, joustavien kestopäällysteiden rakennusaineina ovat erilaiset kumit ja muovisideaineet, joiden seossuhteet vaihtelevat.
”Vuosikymmenien aikana juoksunopeus on parantunut osin alustan vaikutuksesta. Etenkin Tokion vuoden 2020 olympialaisten yleisurheilussa nähtiin huikeita ennätyksiä. Arvioidaan, että Mondo-pinnoitteen uusin versio parantaa suoritusta jopa kaksi prosenttia”, Kulmala kertoo.
”Mondo koostuu kumirakeista, jotka luovat eräänlaisen trampoliiniefektin. Mehiläiskennon rakennetta muistuttava pinta painuu askeleen osuessa hieman kasaan ja sitten palautuu lepotilanteeseen. Tällä tavoin pystyy säästämään lihasten energiaa.”
Teekkarin paras kesätyö
Olympialaisten työntekijöiksi palkattiin myös opiskelijoita, joille kansainvälinen kesäduuni oli ikimuistoinen tapaus.
Helsinkiläinen diplomi-insinööri Pekka Paavola oli Helsingin olympialaisten aikaan 21-vuotias tekniikan ylioppilas.
Monen muun kielitaitoisen opiskelijan tavoin hänet pestattiin kisojen
työntekijäkaartiin. Teekkarista tehtiin huoltopäällikön apulainen toimistoon, joka sijaitsi Käpylän kisakylässä.
”Palkka oli hyvä eikä työ erityisen vaativaa. Lähinnä vastasin puhelimeen
ja pidin huolta siitä, että urheilijoille tarkoitetut tarvikkeet toimitettiin perille”, Paavola muistelee.
”Kokemus oli hieno, ja myös oma maailmankuvani avartui.”
Ilmassa oli Paavolan mukaan voimakasta tulevaisuuden uskoa. Suomi sai
samana vuonna maksettua viimeisen erän valtavista sotakorvauksista Neuvostoliitolle. Tuntui, että käsillä oli uusi aika.
”Elintarvikepula ja säännöstely olivat olleet arkea vuosien ajan. Olympialaisissa urheilijoiden ja toimitsijoiden ruokailuun kuitenkin panostettiin, ja myös työntekijät pääsivät osallisiksi siitä.”
Käpylään pystytetyssä 5 000 neliömetrin telttakatoksessa sijaitsivat ruokavarasto, keittiö ja ravintolaosa. Paavola kulki monena aamuna töihin
samalla raitiovaunulla kisakeittiöön palkatun lihanleikkaajan kanssa.
Viipaloitu leipä lensi yli Atlantin
Eri maailmankolkista tulleiden ruokatottumukset otettiin huomioon, joten keittiö oli jaettu viiteen ryhmään, muun muassa itämaiseen ja pohjoismaiseen.
Paavolan tuleva vaimo, tekniikan ylioppilas Ritva Höök työskenteli anglo-amerikkalaisessa ruokalassa.
Suomalaisissa herätti hämmästystä valmiiksi viipaloitu valkoinen leipä,
jota yhdysvaltalaisurheilijoille lennätettiin Amerikasta asti.
Toinen ällistyksen aihe olivat juomat. Kisakylään saapui esimerkiksi punaviinilasti, joka oli menossa Portugalin ammuntajoukkueelle.
Laatikoita kantamaan pantiin kisaorganisaatiota avustanut ryhmä varusmiehiä.
”Pulloista oli osa kuitenkin mennyt rikki ja huomasimme, että viiniä valui
ulos. Varusmiehet laittoivat kenttäpakin alle, ja niin mekin pääsimme maistelemaan”, Paavola nauraa.
Uusiin makuelämyksiin kuului Coca-Cola, jota amerikkalainen virvoitusjuomajätti oli lahjoittanut Sotainvalidien veljesliiton myytäväksi 700 000 pullon erän.
Liitto kauppasi juomaa eri puolilla kaupunkia. Yhtiön Alankomaiden toimipisteestä tuodut kylmälaitteet pitivät pullot viileinä.
”Join Coca-Colaa ensimmäistä kertaa, ja sillä hetkellä se kyllä maistui todella hyvältä. Toinen olympiakesän uutuus olivat hotdogit, joita myytiin
Mannerheimintien varrella nykyisen Kaivopihan kohdalla.”
Aktiivisesta teekkarielämästä huolimatta Paavola sai tutkintotodistuksen vajaassa viidessä vuodessa syksyllä 1955.
Viimeisiin tentteihin hän luki yötä myöten ja pysytteli virkeänä pikakahvin voimalla. Uutuus oli kehitetty pari vuotta aiemmin Nestlén tehtaassa
Ranskassa.
”Sellaisesta ei Suomessa ollut kukaan kuullutkaan, mutta Sveitsissä käynyt
isäni toi purkin Nescaféta tuliaisina. Vasta valmistuttuani huomasin, että etiketissä luki koffeinfrei.”
Tilaa Kemiamedian uutiskirje!
Tilaajana saat sähköpostiisi kerran viikossa kiinnostavimmat uutiset ja tiedot alan tapahtumista ja työpaikoista. Osallistut samalla arvontaan!
