Jatkosota pakotti Suomen kemistit taistelemaan monenlaisia vihollisia vastaan. Uusien keksintöjen motivaattoreita olivat sotilaallisen puolustautumisen lisäksi puute ja pula.
Kalevi Rantanen
Porissa tapahtui vuonna 1942 jotakin poikkeuksellista. Outokummun nikkelielektrolyysilinja käynnistettiin ilman ulkomaisten asiantuntijoiden apua. Samana vuonna tehtaaseen perustettiin laadunvalvontaa varten kemian laboratorio.
Suomalainen irtiotto nikkelintuotannossa kertoo metalleista ja metallien kemiasta jatkosodan (1941–1944) aseena.
”Jatkosodan osalta Suomen tilanne oli aika erilainen kuin talvisodan aikana. Meillä korostui epäorgaanisen kemian ja metallurgian merkitys puolustusstrategisena toimintana”, kertoo Suomen historian dosentti Panu Nykänen.
Nykänen on tutkinut varsinkin strategisesti tärkeiden öljy- ja metalliteollisuuden alojen historiaa.
Ensimmäinen (1914–1918) ja vielä enemmän toinen maailmansota (1939–1945) muuttivat tieteen aseman. Tutkijat mobilisoitiin tukemaan sotaponnistuksia.
Brittiläinen tiedelehti Nature julisti lokakuussa 1914, että ”tässä sodassa toisin kuin missään aikaisemmassa puhtaalla ja sovelletulla tieteellä on merkittävä osa”.
Sota on ”yhtä paljon insinöörien ja kemistien kuin sotilaiden kamppailu”, sama lehti jatkoi vuotta myöhemmin.
Suomessa Outokummun avainhenkilöiden toiminta havainnollistaa sekä ”puhtaan ja sovelletun tieteen” hyödyntämistä että ”insinöörien ja kemistien kamppailua”.
Nikkelielektrolyysilinjan rakentamista veti kemisti-insinööri Petri Bryk, joka oli aloittanut Outokummussa Imatran kuparitehtaan metallurgina vuonna 1938, opiskellut sitten Yhdysvalloissa elektrolyysiä ja palannut talvisodan (1939–1940) jälkeen Suomeen.
”Brykin saavutus oli ensimmäinen todellinen läpimurto Outokummun metallurgisessa tutkimuksessa”, Nykänen sanoo.
Kemia kuului yhtiön muidenkin johtajien osaamispalettiin. Toimitusjohtaja, tohtori Eero Mäkinen oli tehnyt laajasti tutkimusta geologian, mineralogian, vuorityön ja myös kemian alalla.
Jälleen tuli osoitetuksi, että kapealla ja tarkoin valitulla alueella pienikin voi menestyä. Jatkosodan aikana valinta oli poliittinen. Puhuttiinkin poliittisesta metallurgiasta.
Saksa pystyi kiristämään Suomea ruoka-, hiili- ja asetoimituksilla, mutta oli samaan aikaan itse riippuvainen Suomen metalleista, etenkin nikkelistä ja kuparista. Metallurgialla suomalaiset hankkivat itselleen neuvotteluvoimaa.
Läpimurron merkitys korostuu, kun muistetaan, että suuri osa Suomen kemianteollisuudesta toimi vielä pitkään sotien jälkeenkin ulkomailta tuodun tietotaidon varassa. Öljyteollisuus alkoi kehittää omia innovaatioita vasta 1970-luvulla.
Kenraalien bensiinikyyneleet
”Teknologian kehittäminen jäi sota-aikana sivurooliin. Insinöörien tehtävänä oli huolehtia siitä, että kotirintaman teollisuustuotanto oli tehokasta, eikä viivytyksiä saanut syntyä.”
Näin kirjoittaa tieteen ja teknologian historian tutkija, professori Karl-Erik Michelsen teoksessaan Viides sääty: insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa. Aavistuksen verran kärjistetty lausunto kuvaa hyvin kokonaistilannetta.
Enimmäkseen kemistit hyödynsivät jo tunnettua tietoa, kuten ennen sotia luotua öljykemiaa. Sotilaat vaativat polttoainetta, ja heti.
”Bensiinipula! Se saa miehen itkemään”, kirjoitti saksalainen sotamarsalkka Erwin Rommel Afrikasta vaimolleen 16. marraskuuta 1942. Rommel ilmaisi varmasti myös riviautoilijoiden tunteet sotaakäyvissä maissa.
Suomessa astui toukokuussa 1941 voimaan määräys, jonka mukaan moottoripolttoaineena oli käytettävä bensiinialkoholia. Tällainen bensiini sisälsi enimmillään 30 prosenttia denaturoitua väkiviinaa.
Väkiviina syntyi sulfiittiselluloosatehtaiden jäteliemestä. Ainetta valmistavia tehtaita oli vuonna 1941 yhteensä 11 ja vuonna 1943 jo 17.
Alkoholibensiini kattoi kuitenkin vain osan tarpeesta. Iso osa autoista kulki hiili- ja puukaasuttimien voimalla. Muuta ei ollut saatavissa, vaikka kaikki nurkat koluttiin.
Jo jatkosodan syttymisestä eli kesäkuusta 1941 lähtien autojen polttoaineena oli ryhdytty hyödyntämään myös Helsingin jätevedenpuhdistamoista saatua biokaasua.
Ratkaisu jäi kuitenkin pisaraksi meressä. Sodan lopussa kaasulla kulki vain 87 ajoneuvoa.
Kemistit ponnistelivat parhaansa mukaan löytääkseen uusia korvikepolttoaineita. Päämaja kakkosen eli sotatalousesikunnan poltto- ja voiteluaineosastoon avattiin erikoistoimisto.
Yksi vaihtoehto oli turve, joten professori Gustaf Kompan ennen sotaa aloittamia turvebensiinitutkimuksia jatkettiin. Turvetutkimuksia varten perustettiin turveteollisuuden keskusvaliokunta ja suunnittelutoimisto.
Vuonna 1943 tehtiin päätös metanolin valmistuksesta moottoripolttoaineeksi. Tehdas ei kuitenkaan ehtinyt valmistua ennen kuin sota syyskuussa 1944 päättyi.
Paperille jäi myös Kompan oppilaan, kemianinsinööri Artturi Siparin idea ryhtyä tekemään bensiiniä puuöljystä.
Juttu jatkosodan kemisteistä ilmestyi Kemia-lehdessä 4/2021. Lue koko juttu täältä.
(SA-kuva) Kannasta kiertäneessä laboratorioautossa tutkittiin syksyllä 1941 takaisin vallatun alueen juomavesiä, sillä vihollisen pelättiin myrkyttäneen talojen kaivot. Hanketta johti kemisti Antti Soininen (edessä).
Lue myös:
Suomen kemistien salainen sota
Päämajan kemisti kehitti sensuurimusteita
Ruotsalainen lääkäri ikuisti talvisodan väreissä
Sotilaat taistelivat, lotat lääkitsivät
Voimat kasvoivat taakan mukana
Sota-ajan oikeuskemiaa 1: Oikeuskemistit hoitivat leiviskänsä sota-aikanakin
Sota-ajan oikeuskemiaa 2: Hiljaiset todistajat avautuivat laboratoriossa
Sota-ajan oikeuskemiaa 3: Kolinaa ja ketunmyrkkyä
Tartu Kemia-lehden tilaustarjouksiin:
- Tilaa itsellesi tai lahjaksi läheiselle – 69 euroa. Hintaan kuuluu sähköinen näköislehti, jota on helppo lukea ja jakaa.
- Kannusta koululaista tai opiskelijaa lehtilahjalla – 49 euroa
- Kiitä opettajaa ja lahjoita lehti kouluun – 19 euroa
