Temppelikatu 9:n kiinteistössä Karjaalla asui lapsuudessani kaksi Lönnbergin perhettä.
Kemia-lehti keräsi vuonna 2019 lukijoiden sotamuistoja sekä perimätietoa ja kertomuksia viime sodista (1939–1945). Tämä kirjoitus on osa keräyksen satoa.
Bruno Lönnberg
Alemmassa kerroksessa asuivat vanhempani Rafael ja Laina ja heidän poikansa Nils ja Bruno, jotka jatkosodan syttyessä olivat reilun kolmen ja yhden vuoden ikäisiä.
Ullakkokerroksessa asuivat setäni Kasimir ja hänen vaimonsa Ester lapsilaumoineen. Kolme nuorinta lasta Lilian, Ann-Marie ja Rolf olivat sopivassa iässä ainutlaatuiseen lastensiirtoon, joka jatkosodan aikana toteutettiin.
Talvisodan aikana ihmisiä oli evakuoitu lyhytaikaisesti Ruotsiin. Myös serkkuni Carita ja Dolly, Karl ja Gerda Lönnbergin tyttäret, matkasivat yhdessä Gerda-äitinsä kanssa kummipaikkakunnalle Ruotsin Alingsåsiin.
Ankara talvisota valmisti Karjaata ja karjaalaisia tuleviin lastensiirtoihin. Venäläisten pommikoneiden sanotaan pudottaneen Karjaalle yhteensä 2 400 pommia talvisodan aikana.
Pommitusten ilmeinen tarkoitus oli tehdä rautateiden tärkeä solmukohta käyttökelvottomaksi. Sireenit soivat lähes päivittäin, ja ilmahälytysten määrä oli suurimmillaan yhdeksän yhtenä ainoana päivänä.
Karjaa oli kuitenkin vaurioiden osalta onnekas. Vain viisi taloa tuhoutui asuinkelvottomiksi, vaikkakin räjähdysten paineaallot rikkoivat paljon ikkunoita.
Alingsås ojensi tässäkin kohtaa auttavan kätensä ja lahjoitti tarvitsijoille ikkunalasia.
Lähtöpäätös
Monet perheet tahtoivat tietysti saattaa lapsensa turvaan sodan kauhuilta. Lapsille haluttiin taata myös ruoka ja hoiva. Monet tekijät vaikuttivat raskaaseen päätökseen lähettää lapset pois.
Mannerheimin lastensuojeluliiton Tanskan talvilapsivaliokunta oli meidän tapauksessamme keskeinen instanssi, joka myös vastasi kuljetuksista ja lisäksi ilmeisesti päätti siitä, mihin lapset sijoitettiin.
Isoveljeni ja minä olimme terveitä ainakin sen kyselylomakkeen perusteella, jonka lääkäri Gunvor Hjelt allekirjoitti Karjaalla 31. maaliskuuta 1942.
Kaavakkeen lisäselvityksistä käy ilmi, että äitimme oli sairaalloinen ja tarvitsi lääkärinhoitoa ja että isä oli kutsuttu asepalvelukseen. Lääkäri antoi edelleen ymmärtää, että meidän lasten olisi päästävä pois kotoa.
Näin meille ja kolmelle serkullemme koitti lähtö Karjaan asemalta 9. toukokuuta 1942. Samalla junalla matkusti pakolaislapsia eri puolilta maata.
Päätös meidän lasten lähettämisestä pois johtui luonnollisesti isolta osin perheiden ruokatilanteesta. Meidän perheessämme se ei ollut hyvä.
Hauska tarina kertoo, kuinka kävelin vuoden vanhana ympäri keittiötä ja vaadin leipää (eli ”böötä”, kuten ruotsinkielinen sana taipui lapsen suussa). Kädessäni pidin kaiken varalta suurta leipäveistä. Tarina on tosi!
Lasten lähettäminen sotalapsiksi ei ollut harvinaista. Meitä oli yhteensä noin 70 000, joista suurin osa sijoitettiin Ruotsiin ja noin 4 000 Tanskaan.
Matka Tanskaan
Meidän matkamme päämäärä oli Tanska, sillä evakuointimme järjesti Mannerheimin lastensuojeluliiton Tanskan talvilapsivaliokunta.
Itselläni on vain katkonaisia muistikuvia matkasta, joka käynnistyi Karjaalta 9. toukokuuta 1942.
Asema oli tupaten täynnä ihmisiä. Serkkuni ovat kertoneet, että äiti painoi junaan noustessani käteeni kolikon. Se oli kaiketi onnenlantti!
”Lilleman fra Vesterbygaard”, ”Vesterbygaardin pikkumies”, kuului Bruno Lönnbergin oma nimitys itsestään. Kartano oli oikea paratiisi pienelle sotalapselle. Kuva: Bruno Lönnbergin albumi.
Koin monenmoista junamatkalla Haaparannan kautta Kööpenhaminaan.
Serkkuni ovat kertoneet, että heille ei maistunut junassa tarjottu syötävä, joten he työnsivät lautasensa minulle – ja minä söin kaiken hyvällä ruokahalulla!
Karjaalla oli ruokaa niukasti, mutta äitini teki kaikkensa taatakseen jokapäiväisen leivän meille pojille. Hän kierteli läheisiä Snappertunan maatiloja, mutta kovin paljon syötävää ei sillä tavoin kertynyt.
Tuohon aikaan otettu valokuva kuitenkin kertoo, että me pojat olimme onnekkaasti hyvin ruokittuja.
Junamatkasta muistan selvästi pysähdyksen (Haaparannassa?). Heräsin keskellä yötä ja katsoin ulos junanikkunasta hyvin valaistua tyhjää katua, jonka varrella loistivat valaistut näyteikkunat.
Näky sai aikaan sellaisen ikävän ja kaipuun, että itkin hyvän tovin ikkunan äärellä ennen kuin lastenhoitaja lempeästi vei minut takaisin sänkyyn. Nukahdin, ja seuraavana päivänä kaikki oli taas kunnossa.
Voin vain kuvitella, kuinka Vesterbygaardin kuski hevosine ja kärryineen oli meitä, Nilsiä ja minua, vastassa Jerslevin rautatieasemalla Tanskan Sjellannissa.
Kuski ajoi kahden mustan hevosen valjakkoa istuen mustassa univormussaan ja korkeassa lierihatussaan kuskinpukilla, kun taas matkustajat istuivat hänen takanaan kuomun suojassa.
Lopulta pääsimme perille Vesterbygaardin kivetylle sisäpihalle pitkin puistokäytävää, jota reunustivat pitkät jalopuurivistöt. Muistissani on yhä säilynyt kaiku kavioiden kopseesta.
Vesterbygaardin pikkumies
Nils ja minä olimme saapuneet sjellantilaiseen herraskartanoon, josta tulisi kotimme puoleksitoista vuodeksi. Kartanon herra oli Orla Fonnesbech-Wulff ja rouva hänen rakastettu vaimonsa Grete.
Isä eli Far osoittautui melko etäiseksi, mutta Äidin eli Morin kanssa olimme puolestaan jokapäiväisessä kontaktissa. Hän omistautui kokonaan lasten hyvinvoinnille; hänellä oli myös kolme omaa lasta, 8-vuotias Tove, 5-vuotias Niels ja 3-vuotias Bodil, jotka hekin janosivat Äidin rakkautta.
Nielsistä, kartanon myöhemmästä isännästä Orla-isänsä jälkeen, tuli isoveljeni Nissen paras kaveri.
Tanskaksi häntä kutsuttiin nimellä Nisser, jotta kaksi poikaa pystyttiin erottamaan toisistaan. Bodilista tuli ikänsä takia minun omistautunut kumppanini.
Tässä herraskartanossa Nisse ja minä viettäisimme siis vuoden ja seitsemän kuukautta, mutta sitä me emme tienneet emmekä myöskään ymmärtäneet.
Kuluisi siis kaksi kesää, yksi kevät ja kaksi syksyä ”armahaisessa maassa”.
Äidin ja Isän ja kartanon lasten lisäksi Nissellä ja minulla oli joukko muitakin läheisiä ihmisiä Vesterbygaardissa.
Heihin kuuluivat puutarhuri Karl Frans ja lastenhoitaja. Puutarhuri oli ystävällinen ihminen, joka mieluusti keskeytti puuhansa ja vaihtoi muutaman sanan meidän lasten kanssa.
Lastenhoitajan muistan lähinnä siitä, että hän kerran sanoi, että Isä tulee ja löylyttää minut kunnolla, koska olin yöllä kastellut housuni.
Odotuksesta tuli pitkä ja kauhistuttava, mutta lopulta Isä tuli ja antoi vain läpsäyksen takamukselle. Hän läpsäisi isällisellä kädellä kolme kertaa, ja minä tietenkin itkin ja paruin, mutta osittain peittääkseni suuren helpotukseni.
Tulevan pelkääminen etukäteen oli rangaistuksen raskain osa. Sitä en pysty muistamaan, kuinka yökastelu tämän jälkeen loppui.
Yksi Tanskan-muistoistani on uiminen merenrannassa, jossa oli paljon hiekkaa ja joitakin kuivia pensaita. Olin ilkialasti ja itse asiassa aivan jäässä, niin kylmä tuuli siellä kävi, kuohuvan veden lämpötilasta puhumattakaan.
Isä oli sillä kertaa meidän mukanamme, ja hän istui hiekalla avojaloin ja nautti täysin siemauksin. Sen voi päätellä hänen ilmeistään valokuvissa, jotka ovat tilanteesta säilyneet.
Hänellä oli tosin vaatteet päällä ja aurinkohattu päässä, mutta silti.
Näin kului Nissen ja minun aikani Tanskan Vesterbygaardissa. Se oli paratiisi myös meille pojannassikoille.
Lönnbergin veljekset tapasivat serkkunsa Vesterbygaardissa kesällä 1942. Vasemmalta tuntematon suomalainen pikkutyttö, 5-vuotias Ann-Marie, 4-vuotias Rolf, 7-vuotias Lilian, puolitoistavuotias Bruno, 3,5-vuotias Nils sekä talon omat lapset Tove, 8, ja Niels, 5. Kuva: Ann-Marie Lönnbergin albumi.
Muutosta takaisin Suomeen minulla ei ole selvää muistoa. Muistan kuitenkin hämärästi loputtoman pitkän odotuksen punatiilisen rakennuksen luona. Olen myöhemmin kuvitellut, että se oli Kööpenhaminan rautatieasema.
Hetki oli synkkä meille kaikille. Äiti piti minua kädestä mutta ei sanonut mitään. Sen on täytynyt olla surullista myös hänelle, muutoin niin eläväiselle ja puheliaalle naiselle.
Se, että tämä tapahtui Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 1943, ja kotiinpaluu koittaisi seuraavana päivänä, oli pikemminkin kohtalon oikku.
Loppuarvioni ajastamme sotalapsina Tanskan Vesterbygaardissa on luonnollisesti hyvin myönteinen. Siitä kertoo mainiosti ylpeä olemukseni ja suosikkinimitykseni itsestäni, ”Lilleman fra Vesterbygaard”, ”Vesterbygaardin pikkumies”.
Myös serkkuni puhuivat aina oleskelustaan hyvin positiivisin sanankääntein.
Tanskalla oli ymmärrettävästi kyllä suuri merkitys sekä isoveljelleni että minulle itselleni. Nisse vieraili uudelleen Vesterbygaardissa jo viisitoistavuotiaana aivan yksinään.
Hän saapui luultavasti hieman yllättäen, mutta joka tapauksessa hänet kutsuttiin mukaan kartanon hienoon päivällistilaisuuteen, jossa hänen pöytäkorttiinsa oli kirjoitettu ”Suomalainen”, koska järjestäjät eivät olleet ehtineet selvittää hänen oikeaa nimeään.
Itselläni kesti selvästi kauemmin hankkiutua uudelleen Tanskaan, jossa kävin 1970-luvun puolivälissä. Olin ehtinyt jo valmistua yliopistosta, mennä naimisiin ja saada kaksi poikaa, Oskarin ja Tomasin.
Vaimoni Anneli ja pojat, jotka silloin olivat koulun alaluokilla, olivat mukana laivamatkalla Kööpenhaminaan. Äiti eli Grete Buchwaldt, joka oli eronnut Isästä vuonna 1949 ja mennyt myöhemmin uusiin naimisiin, otti meidät ystävällisesti vastaan.
Myös vanhin tytär Tove miehineen tuli Äidin luo meitä tervehtimään. Äiti oli vieraanvarainen, empaattinen ihminen, jonka jälleennäkeminen tuotti suurta iloa.
Hän oli erittäin tarkka nimityksistä Mor ja mamma; hän itse oli Mor, ja oikeaa äitiäni piti kutsua nimellä ”mamma”.
Faktoja
Vesterbygaard mainitaan ensimmäisen kerran Valdemar Atterdagin maakirjassa. Kartanon omisti vuodesta 1350 muutaman vuoden Munkin suku ja sen jälkeen Roskilden piispanistuin. Pariin otteeseen kartanon omisti kruunu, kerran 1500-luvulla ja kerran 1600-luvulla.
Lerchen suku omisti kartanon vuodesta 1750 vuoteen 1843, jolloin päärakennus paloi. Silloin kuvioihin tuli Fonnesbechin suku, joka osti kartanon.
Christen Fonnesbech – lainopin kandidaatti ja myöhempi konseljipresidentti (järjestyksessä 13:s), hovijahtimestari ja kamariherra – pystytti vuosina 1844–1846 nykyisen myöhäisempireä edustavan päärakennuksen.
Isämme Orla Fonnesbech-Wulffin jälkeen Vesterbygaardia johti kasvinveljemme Niels F.-W. kuolemaansa asti, minkä jälkeen kartanoa hallitsi muutamia vuosia kuolinpesä. Tytär Dorte otti hallinnan Nielsin jälkeen tultuaan täysi-ikäiseksi (avionimeltään Dorte F.-W. Estrup).
Kartano luopui perinteisestä maataloudesta eli karjasta ja viljanviljelystä jo silloin, kun Niels vastasi kartanosta, ja siirtyi erikoiskasveihin muun muassa Portugalissa. Nyttemmin erikoistuminen on ottanut vielä askeleen eteenpäin siemenviljelyn ja mökkivuokrauksen muodossa.
Kartanon maiden pinta-ala on 325 hehtaaria, ja itse kartanorakennusta ympäröi 5 hehtaaria hyvin hoidettuja puistoja ja pieniä tekojärviä. Edelleen paratiisi kenelle hyvänsä!
Kirjoittaja on Åbo Akademin kemiallisen puunjalostustekniikan emeritusprofessori.
Lähteet:
Västra Nyland 19.12.1940
Wikipedia: Vesterbygaard
Ruotsinkielinen alkuteksti on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 2017 paikallishistoriallisessa Ta Plats -lehdessä nr 17, s. 32–34. Ta Plats -lehteä julkaisee Föreningen Gardberg Center r.f. Karjaalla Länsi-Uudellamaalla.
Tekstin käännös ruotsista suomeen Päivi Ikonen.
Läs Bruno Lönnbergs berättelse på svenska.
Tilaa Kemia-lehti loppuvuodeksi 2022 ja auta Ukrainaa!
- Tilaa itsellesi tai lahjaksi läheiselle – 66 euroa.
- Kannusta koululaista tai opiskelijaa lehtilahjalla – 44 euroa.
- Kiitä opettajaa ja lahjoita lehti kouluun – 18 euroa.
- Lahjoitamme puolet tilausmaksusta ukrainalaisten auttamiseen Pelastakaa Lapset ry:n kautta.
