Gluteeni antaa taikinalle sopivan sitkon ja pullistaa leivän pehmeän muhkeaksi. Keliakiaa sairastavalle se on kuitenkin myrkkyä.
Aarre arkistoista -juttu ilmestyi ensimmäisen kerran Kemia-lehdessä 2/2017.
Eeva Pitkälä
Vehnägluteeni on aine, jonka ihminen löysi tuhansia vuosia sitten. Gluteenia ei ole viljassa valmiiksi, vaan se syntyy vasta taikinan vesiliuoksessa jyvien proteiineista.
Sitkeällä, elastisella sidosaineella on monta nimitystä. Leivonnan yhteydessä leipään ilmaantuvasta gluteenista käytetään nimeä sitko.
Kasvisruokailijat tuntevat saman aineen nimellä seitan. Proteiinilisien käyttäjät taas syövät vehnäproteiinia.
Viljateknologian emeritusprofessori Hannu Salovaara Helsingin yliopistosta tähdentää, että gluteenin teknologinen merkitys ja aineen kemiallis-lääketieteellinen puoli eli yhteys keliakiaan on muistettava pitää erillään toisistaan.
Teknologisesti gluteeni – tässä yhteydessä siis sitko – on vehnän ominaisuus ja proteiini, jonka ansiosta vehnätaikina on helppo leipoa ja siitä paistuu pehmeitä, kuohkeita leipiä.
Vehnä päätyi aikoinaan ruokapöytäämme monestakin syystä. Tärkeä tekijä on, että villivehnä on ollut suhteellisen helposti jalostettavissa viljelykasviksi.
”Se on tietysti sattumaa, että vehnätaikinaan muodostuu sellainen purkka, jota sitten on opittu hyödyntämään leivän ja pastan teossa”, Salovaara huomauttaa.
Keliakian kannalta gluteenilla puolestaan tarkoitetaan sekä vehnän, rukiin että ohran varastoproteiineja, joissa on sairauden aiheuttavia aminohapposekvenssejä.
Julkisuudessa gluteeni kaikkine puolineen on kuitenkin niputettu yhteen aineeksi, joka on viime aikoina saanut ikävän maineen.
Gluteenia pidetään syntipukkina kaikkiin vatsanseudun ja moniin muihinkin vaivoihin. Gluteenin välttelystä on tullut muoti-ilmiö, ja gluteeniton ruokavalio on pompannut maailman suosituimpien hittidieettien kymmenen kärkeen.
Salovaaran mielestä kuumana käyvässä gluteenikeskustelussa on hämmentäviä piirteitä.
Sen mittasuhteet ovat melkoiset siihen nähden, että gluteenin kokonaissaanti viljoista on sadan viime vuoden aikana pudonnut roimasti.
1900-luvun alussa suomalainen söi vuosittain noin 200 kiloa viljaa, pääosin ruista.
”Nykyään gluteenin saantimme viljojen kautta on tästä alle puolet”, Salovaara kertoo.
Viljojen käyttö painottuu Suomessakin tätä nykyä vehnään. Leipomot ovat ruvenneet varta vasten lisäämään taikinoihinsa vehnägluteenia.
Toimenpiteen tarkoituksena on parantaa erityisesti kuitupitoisten leipien rakennetta.
”Tämä ei kuitenkaan kompensoi sitä, että rukiin ja vehnän kokonaiskulutus on laskenut ja gluteeniksi laskettavan proteiinin saanti sitä kautta vähentynyt.”
Salovaara muistuttaa, että eurooppalaisessa kulttuurissa vehnästä tai rukiista leivottu leipä ja vehnästä tai ohrasta pantu olut ovat ”iso juttu”.
”Tällä hetkellä gluteenia ja vehnää suorastaan demonisoidaan. Pitäisi kuitenkin muistaa, että suurin osa ihmisistä elää erittäin hyvin ruokavaliollaan, johon kuuluvat myös viljat.”
Kaura käy myös keliaakikolle
Yhdelle ihmisryhmälle eli keliakiaa sairastaville gluteeni on kuitenkin myrkkyä. Heidän ravintonsa ei saa sisältää gluteeniviljoja lainkaan.
Hannu Salovaara olettaa, että ihmisiä, joille vehnä ei sovi, on ollut ammoisista ajoista.
”Mutta keliakia ja sen aiheuttaja on tunnettu vasta 1940-luvulta. Tauti on ollut hankalasti tunnistettavissa, koska osa potilaista selviää varsin pitkään ilman oireita. Säännöstöä on nyt sovitettu herkimpien mukaan.”
Keliaakikonkaan ei tarvitse luopua viljatuotteista kokonaan.
”Hän voi käyttää kauraa, jolla on selvästi erilainen proteiinikoostumus kuin vehnällä, rukiilla ja ohralla”, sanoo Salovaara, joka on pitkään kehittänyt kauraan liittyviä innovaatioita.
Kauran soveltuvuus keliaakikoille osoitettiin Kuopiossa 1990-luvun alussa aloitetuin kliinisin kokein. Vei silti aikaa ennen kuin asiaan uskottiin myös maailmalla.
”Kompastuskivenä kauran keliakiakelpoisuuden hyväksymisen tiellä on ollut pelko siitä, että kauran sekaan voi päätyä pieniä määriä esimerkiksi ohraa. Lisäksi norjalaisissa tutkimuksissa on löydetty ainakin yksi keliakiapotilas, jolle myös kaura aiheutti vakavia oireita.”
Sisätautien professori Katri Kaukinen Tampereen yliopistosta on tutkinut gluteenia ja keliakiaa jo vuosikymmeniä.
”Nykykäsityksen mukaan keliakia on parantumaton, perinnöllinen autoimmuunisairaus. Se voi puhjeta alle yksivuotiaalla lapsella mutta myös 80-vuotiaalla ikäihmisellä. Suurin osa sairastuneista saa diagnoosin aikuisiällä”, Kaukinen kertoo.
Vehnän, rukiin ja ohran gluteeniproteiinit aiheuttavat keliaakikolle ohutsuolen immuunireaktion, joka voi edetä lievästä tulehduksesta nukkalisäkkeiden tuhoutumiseen.
Potilaalla voi olla myös muita oireita esimerkiksi ihossa tai maksassa.
”Keliakia on aina otettava vakavasti. Pahimmillaan suolinukka on käynyt niin vähiin, että aluksi jalkapallokentän kokoinen ala poimuisen suoliston nukkaa on sairastumisen jälkeen huvennut syöttöringin kokoiseksi.”
Potilaiden onneksi keliakia osataan diagnosoida. Gluteenille altistuminen saa keliaakikon elimistön muodostamaan vasta-aineita, lähinnä kehon omaa transglutaminaasi 2 -entsyymiä (TG2) vastaan.
Autovasta-aineita esiintyy potilaan verenkierrossa ja ohutsuolen limakalvolla pian sairastumisen jälkeen, joten keliakia löytyy verikokeen avulla perusterveydenhuollossa ja jopa kotitestinä.
Testauksen toisessa vaiheessa otetaan koepala ohutsuolesta ja selvitetään suolinukan tila. Ihokeliakiassa diagnoosi varmistetaan terveeltä iholta otetusta koepalasta.
Kaukisen vetämässä tutkimuksessa etsitään merkkiaineita, joiden perusteella voitaisiin tunnistaa gluteenittomasta ruokavaliosta hyötyvät ihmiset jo keliakian varhaisvaiheessa.
Nelivuotisessa tutkimuksessa on mukana niin genetiikan, immunobiologian,
mikrobiologian, bioinformatiikan, epidemiologian kuin kliinisen lääketieteen asiantuntemusta.
Läheskään aina ei kuitenkaan ole kyse keliakiasta, kun vatsassa tai suolistossa möyrii. Syyllinen saattaa olla esimerkiksi vilja-allergia, jonka mekanismi on hyvin erilainen.
Vilja-allerginen voi olla allerginen yksittäiselle tai useille viljoille – myös gluteenittomille, kuten hirssille ja tattarille.
Vilja-allergia ilmenee usein lapsilla, mutta sairastua voi aikuinenkin. Vilja-allergisen lapsen kasvaessa tauti saattaa väistyä, joten sairaus ei ole parantumaton.
Kolmas ja ”mystisin” suolistotutkijan pelikaveri on Kaukisen mukaan vehnäherkkyys, jota aiemmin kutsuttiin gluteeniherkkyydeksi.
”Jo 1970-luvulla vastaanotolla kävi potilaita, joilla oli klassisia keliakian oireita eli vatsavaivoja ja ripulia. Silti kyseessä ei selvästikään ollut keliakia eikä vilja-allergia”, Kaukinen muistelee.
Mysteeriksi oireilu jäi, koska tutkijoilla ei ollut merkkiainetta, jolla tunnistaa aidosti gluteeniyliherkkä ihminen.
Mysteeritautikin avautumassa
Kaikki viljat, kuten muutkin kasvit, sisältävät sellaisia ravintokuiduiksi katsottavia ainesosia, jotka eivät imeydy ohutsuolessa mutta jotka fermentoituvat paksusuolessa ja aiheuttavat kipristelyä ja ilmavaivoja.
Näihin komponentteihin kuuluvat niin sanotut fodmap-hiilihydraatit.
Ravintokuitua ei – toisin kuin vaikkapa proteiinia – pidetä välttämättömänä ravintoaineena. Moni saattaa siksi karsia kuitua ruokapöydästään juuri vatsaongelmien pelossa.
Ilman kuitua ihminen kuitenkin saa toisenlaisia vatsavaivoja, muun muassa ummetusta.
Ilman luonnollista kuitua ruuan pitäisi myös olla äärimmilleen puhdistettua, keinotekoista – ja tylsää.
Hannu Salovaara nostaisi mielellään tämänkin asian mukaan nykyiseen ruokakeskusteluun.
”Välillä toivoisi lääkärien selvittävän kansalaisille, ettei kaikesta vatsan kupruilusta välttämättä tarvitse huolestua. Kyse on usein normaalista kaikkiruokaisen ihmisen ruuansulatusfysiologian ilmiöstä”, professori sanoo.
Elintarviketeollisuudessa fodmap-yhdisteistä pyritään silti pääsemään eroon.
Fazer on hiljattain kehittänyt kotimaisesta rukiista maailman ensimmäisen ruisleivän, jonka valttina on alhainen fodmap-pitoisuus.
Suomalaisyrityksen patentoimassa menetelmässä ruistaikinajuuren luontainen maitohappobakteeri käyttää fodmap-yhdisteitä omana ravintonaan.
Myös gluteeni- eli vehnäherkkyystutkimus on viime aikoina edennyt.
Tuore hypoteesi kuuluu, että oireilulla ei ole tekemistä sen paremmin gluteenin kuin fodmap-yhdisteidenkään kanssa.
Vehnää jalostettaessa kasvi on pyritty kehittämään mahdollisimman satoisaksi ja vastustuskykyiseksi tuhohyönteisille ja homeille.
Saattaa olla, että vehnä on vahingossa muokattu myös tuottamaan ainetta, jota ihmisen elimistö ei välttämättä siedä.
Alan johtava tutkija, professori Detlef Schuppan saksalaisesta Johannes Gutenbergin yliopistosta uskoo löytäneensä syypään gluteeniherkän ongelmiin.
Hänen mukaansa kyseessä on ati-proteiini. Atit eli vehnän luontaiset amylaasi-trypsiini-inhibiittorit ovat ihmisen immunologiseen järjestelmään vaikuttavia entsyymejä.
Vehnän proteiineista nelisen prosenttia on ateja. Niiden määrä vehnässä on
ehkä noussut nykyiselleen juuri jalostuksen myötä. Ateja on myös rukiissa ja ohrassa.
Ati-proteiinille yliherkän oireita ovat vatsan turvotus, ripuli ja väsymys.
Immuunijärjestelmään vaikuttavat atit voivat laukaista suolistossa infektion ja samalla pahentaa elimistön muita tulehduksia.
Tutkijoiden epäilyn mukaan ati-proteiinit liittyvät useiden muidenkin sairauksien syntyyn. Sellaisia ovat esimerkiksi astma, reuma, ms-tauti ja rasvamaksa.
Atien aiheuttamat oireet ilmaantuvat, kun ihminen syö gluteenipitoista ruokaa, ja paranevat, kun hän siirtyy gluteenittomaan ravintoon.
”Gluteeni ei silti ole syypää oireisiin”, professori Schuppan painottaa tutkimustiedotteessaan.
Sen sijaan kyse on siitä, että atit ovat jostakin syystä sidoksissa gluteeniin. Missä on gluteenia, siellä on myös ateja.
Ati-yliherkkyyden yleisyyttä ei tiedetä, mutta asiantuntijoiden mukaan se on todennäköisesti paljon luultua tavallisempi ilmiö.
Sitkon pitkä historia
Ihminen alkoi aikoinaan metsästyksen ohessa keräillä ravinnokseen kaikkea, mitä maa kasvatti.
Näin hän oppi pikku hiljaa, että kannatti suosia tiettyjä kasveja ja niiden tiettyjä yksilöitä. Mitä isompi jyvä, sitä enemmän syötävää.
Joku kekseliäs esiäitimme tai -isämme keksi heittää keräämänsä jyvät vastatuuleen. Näin jyvien erottelu tehostui.
Kun suurimmat ja kauneimmat jyvät sitten kylvettiin maahan, ne tuottivat uutta isojyväistä viljaa. Siitä puolestaan syntyi erityisen hyvää ja maistuvaa leipää.
Parhaiksi osoittautuivat vehnän jyvät, joiden jauhosta vaivattu taikina leipoontui ja sitkiintyi erityisen hyvin, kiitos gluteenin – joka toki sai nimensä vasta paljon myöhemmin.
Näin varhaisimpaan viljelyyn valikoitui juuri vehnä. Leipäkulttuurissa viljasta nousivat esiin sen parhaat ominaisuudet.
Suomessa syötiin pitkään ohraa ja ruista. Vehnä valtasi kunnolla alaa vasta sotien jälkeen. Leivontavehnän jalostusta varten kerättiin parhaita maatiaislajeja.
Jo muinaiset kiinalaiset
Jo muinaiset kiinalaiset laittoivat ruokaa vehnägluteenista. Gluteenin ja tärkkelyksen erottaminen vehnäjauhoista tapahtui samoin kuin nykyäänkin eli sitkon pesulla.
Näin saatu gluteenikakku paistettiin tai marinoitiin ja sitten haudutettiin. Kakkunen saatettiin paistaa myös haudutuksen jälkeen.
Vehnägluteeni on edelleen tärkeä osa aasialaista ruokavaliota.
Nykyisen nimensä seitanin vehnägluteeni sai japanilaiselta makrobioottisen ravitsemuksen opettajalta 1960-luvun Yhdysvalloissa.
Sei merkitsee ”jostakin tehtyä”, ja tan tulee japanin kielen sanasta tanpaku, proteiini.
Seitan on erityisesti vegaanien suosima tuote, mutta sitä käyttävät lihan vaihtoehtona monet muutkin.
Tavallinen kotileivän leipoja tai proteiinilisien kuluttaja voi valmistaa oman seitaninsa myös itse.
Pussillisen vehnägluteenia voi ostaa vaikka verkkokaupasta. Viime joulun suosikkireseptiksi nousi itse tehty seitankinkku.
Vehnägluteenin eurooppalainen löytäjä oli italialainen kemisti, Bolognan yliopiston professori Jacopo Bartolomeo Beccari. 1700-luvulla elänyt tutkija kuvaili ensimmäisenä vehnän sitkoproteiinin pesua taikinasta.
Beccari kirjoitti tutkimuksestaan vuonna 1745 ilmestyneessä kirjassaan De frumento. Siinä hän kutsui aikaansaamaansa tahmeaa sitkomassaa glutinofumiksi eli liimaksi.
Italiassa vehnägluteenilla on tärkeä rooli pastan valmistuksessa. Pastavehnän jalostus on vienyt italialaista sitkonvalmistusta omaan suuntaansa.
Gluteenikammon ja proteiinibuumin tuulet puhaltavat silti saapasmaassakin. Pastanvalmistaja Barilla mainostaa sekä gluteenitonta että korkeaproteiinista pastaansa.
Gluteenia Raisiosta
Suomalainen paperiteollisuus hyödynsi ensin monia ulkomaisia tärkkelyslaatuja, kunnes Raisioon vuonna 1976 perustettiin kotimainen vehnätärkkelystehdas.
Tärkkelysprosessin osana vehnästä syntyy myös gluteeniproteiinia, joka kiinnosti sekä paperiteollisuutta että elintarviketeollisuutta.
Raisio Oy tutki ja valmisti vehnägluteenia 2010-luvulle asti. Aluksi tuotettu gluteeni meni paperiteollisuudelle ja kalanrehuksi, mutta ajan myötä sitä opittiin tuottamaan myös elintarvikkeiden vaatimalla tasolla.
Silloin asiakkaiksi tulivat leipomo- ja valmisruokateollisuus.
Tätä nykyä teollisuuden tarvitsema vehnägluteeni ostetaan valmiina jauheena muun muassa Liettuasta ja Saksasta.
Sitä käytetään elintarvikevalmistuksessa kosteuden sitojana, taikinan notkeuttajana ja myös proteiinilisänä.
Proteiinien verkko
Kemiallisesti gluteeni on useiden proteiinien yhdistelmä.
Gluteenia syntyy, kun kaksi veteen liukenematonta vehnän proteiinia, gliadiini ja gluteniini, tarttuvat kiinni toisiinsa vety- ja ionisidoksin ja hydrofobisin voimin.
Näin ne muodostavat taikinaan sitkon eli venyvän ja joustavan verkon.
Rukiissa vastaava proteiini on sekaliini, ohrassa hordeiini ja kaurassa avidiini.
Ruisjauhoissa vettä sitovat aineet muodostavat sitkoproteiinien ympärille limakerroksen ja estävät sitkoverkon synnyn. Jos rukiiseen halutaan sitkoa, siihen lisätään valmista vehnägluteenia.
Tilaa Kemiamedian uutiskirje!
Tilaajana saat sähköpostiisi kerran viikossa kiinnostavimmat uutiset ja tiedot alan tapahtumista ja työpaikoista. Osallistut samalla arvontaan!
